Vanhuus yllätti yksinäisen

Äidinäitini on aina ollut supermamma mielestäni. Olen aina ollut kiitollinen siitä, että hän on vielä lähes nuori muiden isovanhempiin nähden, omatoiminen ja suhteellisen terve ja hyväkuntoinen. Mitä nyt pientä painoa lisääntynyt iän myötä kuten hän itse ilkeämmänkin voisi sanoa..

Kun olin pieni, vietin mieluummin kesäloman hänen luonaan kuin mökillä vanhempieni kanssa, ensimmäinen kesätyöpaikkanikin oli hänen työpaikallaan. Me jaoimme monet yhteiset mielenkiinnon kohteet ja vaikka ikää tuli minullekin lisää, pidin aina huolen siitä että vietin hänen kanssaan paljon aikaa. Kun rupesin seurustelemaan, sekään ei estänyt vierailujani, sinkkuajan saapuessa tosin vierailin hänen luonaan enemmän. Töistä pyysin erikseen vapaata jotta voisin olla pidemmän aikaa hänen luonaan aina melkein kuukausittain, kun rupesin opiskelemaan otin junan alleni ja vietin viikonloppuja hänen luonaan. Työharjoittelun suoritin myös hänen lähellään Salon Seudun Sanomissa, ja silloin jo mietin miltä tuntuisi asua samalla paikkakunnalla hänen kanssaan ja olla entistä lähempänä tätä ihmistä jota niin rakastan ja kaipasin aina kun olin poissa.

Mutta kuten kaikille, vanhuus ei tule yksin ja viimeisen parin vuoden aikana se lause onkin muistuttanut meitä elämästä ja sen tuomista mutkista ja kuopista.  Meille tai Mammalle se tapahtui aivoinfraktin yllättäessä.  Onneksi mitään pahinta ei tapahtunut, ja hän pystyykin rollaattorin avulla kävelemään sekä pää toimii hyvin. Mutta sitten näköön on tullut vikaa ja oikean puolen hahmottaminen sekä oikean käden motoriikka huonontunut.  Korttia pelatessammekin hän laittoi kortit enemmän vasemmalle kuin oikealle puolelle, sekä kortteja katsoessaan hän ei suoraan katsoessaan nähnyt niitä kunnolla, vaan oli etsittävä niitä hieman sivummalta, jotta hahmottaisi ne paremmin.

Miksi se skippokin on niin tylsäksi muuttunut kun ei osaa enää edes kortteja laskea.

Nyt kaksi viikkoa tapauksesta Mamma kotiutettiin, omasta mielestäni liian aikaisin, ja minä lähdin heti seuraavana päivänä Mamman luokse. On niin outoa nähdä se ainainen positiivinen ja selviytyjä, apaattisena ja masentuneena. Mikään ei maistu, mikään ei innosta, mikään ei kiinnosta. Lempiruokaansakin grillattua kalaa hän näykki pari palaa kunnes sanoi olevansa kylläinen.

Ja kyllähän ruokaillessa se välillä muistuttaakin minua osastoajoistani ruokapöydässä, minun ollen nyt vain hoitajana ja mamman potilaana.

Onko pakko syödä?
On
Mutta kun ei maistu ja tämä on pahaa
Sitä sinä halusit kaupasta tuotavan ja jos ei syö niin sitten ei voi syödä lääkkeitäkään koska vatsa menee kipeäksi.
Mutta kun ei maistu
Ei sen tarvitse maistuakaan, se on nyt lääkettä joka ravitsee kehoa kuntoutumaan paremmin.
Tämä ruoan tuputtaminen on nyt selkeä kosto niistä vuosista kun sitä sinulle yritin tuputtaa.

Jo neljän aikoihin illalla odottaa että kotihoidon tuesta tultaisiin lääkkeet antamaan ja hän pääsisi nukkumaan.  Vain pari tuntia nukkumisen menon jälkeen hän herää yöllä siihen, ettei tiedä missä on, ja nyt pari yötä hän on nukkunutkin vieressäni, sillä hän on pelännyt herätä yksin.

Äsken toit lääkkeet ja sitten kaikki oli poissa, ketään ei ollut missään ja olin ihan yksin.

Kuntouttaakin häntä pitäisi mutta nyt toinen jalka on kipeytynyt niin että särkylääkkeitä hän ottaisi kokoajan, ellen häntä valvoisi.  Toisen tuska on niin kova, että on vaikeaa nähdä se aina vahva ihminen edessä itkevänä ja huutaa että minä kidutan häntä ja annan hänen kärsiä.

Mutta kuten hänellekin sanoin, se on pikkuaskelia mentävä päivä kerrallaan, hetkessä asiat ei korjaannu ja vaikka se tuntuu pahalta, on annettava itselle aikaa ja oltava ennen kaikkea kärsivällinen. Tosin kyllä tuolta välistä aina se pieni vitsailija ja positiivinen mamma löytyykin, joka päivä vähän enemmän kuin edellisenä päivänä.  

Noku pieree ni pääsee tän rollaattorin kanssa nopeammin

Hieman  pois lähtiessäni pelotti sillä edellisenä päivänä olimme olleet päivystyksessä jalkakivun vuoksi. Vaikka kuinka yritin taistella mammalle osastopaikkaa, sitä ei löytynyt vaan käteen lyötiin vahvemman kipulääkkeen resepti ja sanottiin, että kotihoito tiivistäisi käyntejään neljään nykyisen kahden sijasta. Ja ettei mamma saisi nukkua yksin otettuaan uutta lääkettä varmuuden vuoksi. Yöt muutenkin sekavana herännyt mamma voisi pahimmassa tapauksessa vaikka kaatua. Ilmoitin saman tien mammalle lääkärin oven sulkeuduttua että heti kun olen kotona saanut asiat järjestykseen tulen takaisin.  

Ja menen monta kertaa uudestaankin jos tarve vaatii, hän on huolehtinut minusta aikoinaan, nyt on minun vuoroni tehdä hänelle samoin.