Omistan outoja tapoja, tai pikemminkin outoja sopimuksia maailman kanssa ” jos nyt näen perhosen saan syödä tämän karkin, jos nyt tuuli tekee lehtipyörteen, on minun parempi valita vasen, jos nyt ukkonen iskee niin minä ja hän, ollaan kokonaan loppu.
Mutta entä
jos olisinkin tehnyt asiat käänteisesti, mihin sitten olisin päätynyt? Olisinko
kuitenkin syönyt sen karkin, oliko oikealla sittenkin se parempi polku.
Niin paljon pystyisi katsomaan toiselta puolelta, mutta se toinen puoli jäisi
ikuiseksi mysteeriksi. Pakohuoneeksi jonne ei edes pääse tekemään ratkaisuja.
Miksei elämässäkin voisi kääntää kortteja ympäri valinnan
tehtyään, kuin napakympissä, käännetään tuoli ympäri ja katsotaan millainen
neiti B olisi ollut. Mutta saisiko sitten valita toisin, kaduttaisiko? Entä jos
taaksepäin ei voisi kääntyä? Olisiko parempi ampua itsensä suoraan jo
risteyksessä, jotta valinta olisi helpompi?
Jos voisitkin jättää mustan maijan
pöydälle, jonkun toisen löydettäväksi. Antaisit toisen hävitä.
Mutta mikä hauskuus siinä enää olisi? Kun eikö kuitenkin olisi
hauskempi elää tunteisiinsa nojaten? Vai olemmeko silloin tyhmiä? Kenen tunteet
muka kertoisivat koskaan totuuden.
Kun minä ajattelen tunteilla, sanotaan toruen etten ajattele
järjellä, katson asioita punaisten lasien läpi, pitävätkö he siis minua
tyhmänä? Tyhmänä jos päätän sydämeni päättää ja ottaa taas riskin, riskin että
se murenee taas enkä pääse päiviin ylös sängystä, riskiin että
ruokahaluni menee ja pudotan huomaamattani painoa, riskiin että olen
valmis nielemään ne punaiset pillerit ja unohtamaan kaiken.
Kyllä, ihminen joka on leikkinyt elämällään puolet elämästään ja
seisonut reunalla, tuntee että riski on sen arvoinen. Kyllä se on sen arvoinen,
varsinkin kun riskin vastakohta on mahdollisuus. Mahdollisuus siihen, ettei
enää reunalle tarvitse mennä. Se että reunaa ei enää ole?
Se että mahdollisuutena on elämä.
