Minullahan
oli kokonainen julkaisu jo kirjoitettuna mielessäni kun olin koirien ulkona.
Mutta heti kun istutin takalistoni tietokoneen eteen, sanat lähtivät lentoon ja
karkasivat vääriin suuntiin. Niiden piti ilmestyä ruudulle ajatuksistani, ei
kadota kokonaan jonnekin.
Seuraavaksi
kamppailinkin tietokoneiden kanssa, kumpi avaa wordin nopeammin, että voisin
kirjoittaa nopeasti ylös ne vähäisetkin lauseet jotka vielä muistan. Ja eihän
tietenkään paperille voi kirjoittaa mitään, sillä ihan just wordi kuitenkin aukeaa, en ehdi unohtaa ennen sitä.. Taas
näitä surullisia viimeisiä sanoja, jotka aina ihan toteudu.
Hautakivessänikin
varmaan vielä lukee, kyllä minä vielä
ehdin.
Mutta,
jos oikein muistan niin kalajuttuja minulla oli, tai ainakin kalavertauksia. Ei
siis napannut kala koukkuun, eli siis en saanut sitä hakemaani työpaikkaa. Ja
minähän tunnetusti osaan ottaa vastoinkäymiset hyvin vastaan, varsinkin silloin
kun asiasta oli melkein täysin omassa mielessään jo varma. Eli siis en osaa
ottaa hyvin niitä vastoinkäymisiä vastaan, en osaa ajatella niin kuin pitäisi,
että miksi minua ei voitu valita
vaan että miksi minä en kelvannut.
Puhuinko väärin, teinkö jotain väärin, pukeuduinko väärin? Olinko vai olenko
vai niin tyhmä etten minä kelpaa.
Tuollaiset
ajatukset varsinkin laukaisevat pyhän kolminaisuuden vaivojeni suhteen, eli
ensin oireilee joko käsi tai vatsa ja viimeisempänä lopulta tulee mieli.
Pitkään aikaan ei ole pyhä kolminaisuus iskenyt, mutta tämän tapahtuman vuoksi
se iski ja reilusti. En muista milloin viimeksi se olisi saanut minut niin
otteeseensa, siis masennus. Se että sängystä nouseminen tuntuu turhalta, ja
ilman koiria olisin siellä varmaan vieläkin.
Eilenkin
oli pakko lähteä Omenassa käymään, ihan vain jotta saisin happea ja
hengitettyä. Ja illalla onneksi minut pelasti itseltäni Tuutikki, joka oli
kutsunut minut edellisenä iltana luokseen teelle. On se aina ihana muistaa että
ystävyys ei koskaan häviä.
Ja
olihan se aika piristys perjantaina, kun olin kuullut uutisen, pari tuntia sen
jälkeen minun Gabini tulee töihin ja ensitöikseen tokaisi, ”kuule minä luin sinun blogiasi ja minulta
oli tulla itku kun luin sinun vaihtavan työpaikkaa!” Tuota tyttöä olisi
tullut enemmänkin kuin vain ikävä. Miten se tosiaan on että vaikka toista ei
tunne niin silti tuntee ja välittää? Kun vain vielä uskaltaisi ystävystyä
enemmän.
Mutta
voi pyhä kolminaisuus, enhän minä kelpaa.
Ehkä tyttö ei edes muista minua.
Mutta tiedän hänen muistavan. Ihminen ei unohda sitä joka on ollut hänen
viimeinen toivonsa. Nykäisen peiton pään yli, aivan kuin se suojaisi minua
punatukkaiselta, mykistetyltä tytöltä. Tunnen silti hänen tuijotuksensa. Hänen
katseensa lävistää seinät ja ovet ja vuodevaatteet. Mielessäni käy, mahtaako
hänestä olla hauska katsoa kuolemaani. [Suzanne Collins – Nälkäpeli]
ps.
Ja minunhan piti jättää tällaiset kirjoitukset jo taakseni.
