Jokainen varmaan tietää, miltä tuntuu herätä
itsekseen. Siis että silmät aukeavat ilman mitään häiriötekijöitä, olo on
levollinen ja raukea. Voi siinä venytellessä hieman hymyilläkin. Ja kuinka
nopeasti levollisuus muuttuu pakokauhuksi huomatessaan herätyskellon unohtaneen
kokonaan työnsä. Jos on vielä jotakin pelastettavissa, ja onkin herännyt vain vähän myöhemmin kun piti, jäljellä
olevat minuutit vilahtavat silmien ohi, mitä
kaikkea ehtii vielä tehdä?
Tällä tavallahan minulle kävi eilen. Onni
onnettomuudessa en sentään myöhästynyt töistä, mutta heräsin vain tuntia ennen
kuin siellä piti olla. Ja tosiaan se tunti vilahti silmieni ohi mahdollisuuksineen
ja mahdottomuuksineen. Siinä ajassa pitäisi ehtiä viedä koirat ulos, pukea,
syödä aamupala (haha joo hyvä vitsi), ja naamioida itsensä niin että
näyttäisi meikanneensa, eikä nukkuneensa meikit naamallaan. (Yritin käyttää tässä yhteydessä kuvastavaa
sanaa yllä/päällä mutta se tuntui hassulta, voiko meikit myös olla alla?)
Töissä olin kuitenkin ajoissa, taskussa karkkia
aamupalaksi ja vieressä mehupullo pitämään minut aktiivisena ainakin ennen
ensimmäistä taukoa.
Tänään on herätty onneksi ajoissa, ja nyt aion
nauttiakin hitaasta aamusta. Pesin jo naamani ja voisihan sitä repäistä ja
pestä hiuksetkin! Oi että tätä ajankäytön ihanuutta.
