Pienenä
minua kutsuttiin aina isin tytöksi, ja sitä varmaan olin. Isi keksi aina
ratkaisut kaikkiin hommiin, isi oli hauska ja isi oli pelottavin. Kun isi
nauroi, maailma oli hauska, ja kun isi huusi tiesi että nyt on pysyttävä itse
hiljaa. Moni maailmassa on ilman isää, tai isähahmoa ja ilman isää en osaisi
olla kiitollinen siitä. Muistan kuinka siskonpoikani oli pienenä, isänpäivän
lähestyessä, vakavana todennut toisille ”ei
minulla ole isää, minulla on pappa.” Ja onneksi meillä on pappa.
Olen
vuosieni aikana monesti uhmannutkin isäni tahtoa, kuten ottaessani ensimmäisen
ja toisen chihuahuan, isäni oli niitä vastaan mutta nykyään molemmat ovat jo
papan kultia. Harvoin sitä muistaa olla kiitollinen muistoista ja kiinnittääkin
huomiota enemmän materialistisiin asioihin. Mutta kaikesta mitä olen isältäni
saanut, olen kiitollinen.
”Sinä kuulostat ihan isältäni.”
”Ei, kuulostan vastuuntuntoiselta.
Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”
[Cecelia Ahern – Tapaaminen elämän
kanssa]
Ilman
isiä..
En
olisi oppinut käyttämään vasaraa ja valinnut ala-asteella puutyöt käsitöiden
sijaan.
Uuno
turhapuro elokuvat olisivat minulle luultavammin vain vieras käsite.
En
olisi oppinut arvostamaan suomalaista musiikkia ja niiden tekijöitä, en olisi
oppinut kuuntelemaan niiden sanoja ja merkitystä.
En
olisi päässyt matkustelemaan ja kokemaan pienenä jo niin paljon. Olen nähnyt
auton takapenkiltä suomen päästä päähän, ja käynyt rajan yli ruotsissa ja
norjassa. Moni suomen pysähdyspaikka ja leirintäalue tulivat tutuksi ja ehkä se
onkin vaikuttanut siihen, että itse rakastan autossa matkustelua.
Ilman
isiä..
Autoni
romuttuisi jo kaatopaikalla, sillä itse en osaisi sitä öljytä ja vaihtaa
renkaita. Ja liian ylpeä olisin menemään minnekään huoltamolle kysymään apua. Kun
vanhasta autostani vedet lensivät pihalle, en soittanut poikaystävälleni vaan
soitin isälleni, olisinkohan osannut muuta tehdäkään?
Ilman
isiä koirani eivät saisi kulinaristisia nautintoja, kun silmäni välttää häneltä
tipahtaa makkaranpala ja toinenkin pöydän alle koirien iloksi. Luulee varmaan
etten näe, mutta minä näen, ja samalla hymyilen koska tällä tavalla isäni
näyttää välittävänsä koirista. Kun hän luulee etten kuule, kutsuu hän heitä
papan kultamuruiksi. Naurahdan aina kun isäni sanoo taikasanan
juusto/makkara/jäätelö, koirat ovat jo jääkaapin ovella.
Voisin
kirjoittaa romaanin siitä mitä isäni on minulle antanut, mutta toivon hänen
tietävän sen jo valmiiksi. Vaikka meilläkin menee sukset välillä ristiin ja
kumpikin osaa olla idiootti, löydämme aina tien takaisin yhteiselle ladulle.
Minä
rakastan isiä ja isi rakastaa minua, vaikka olemmekin niitä ihmisiä jotka eivät
sitä osaa sanoa, tai ottaa sitä vastaan.
Se on vain niin, että rakkaus,
kuten kaikki muukin mikä elämässä on tärkeää, vaatii aitoa ponnistelua.
Halailuilla ja suudelmilla saa paljon aikaan, mutta ne eivät yksinään riitä.
