Pettymys

Vihdoinkin tilaamani tuotteet H&M:ltä olivat saapuneet ja noudimme paketin Misan kanssa eilen. Postitädit (ja -setä) ylistivät Misaa sen verran, että melkein jäi paketti noutamatta. Jotenkin sitä jää aina suustaan kiinni kun alan puhumaan Misasta. On se mun vauva.
Taashan se asia meinasi hypätä rakkauteen. Mutta koska yritämme pitää langat käsissä ja tekstin (edes joskus) järkevästi kulkevana palataan siihen itse pakettiin. Ainoastaan minä en ollut pakettia odottanut vaan myös Cami omine tilauksineen, jotka toimitan kullalle huomenna.



Eniten olin odottanut neuletakkia (jossa oli huppu!) johon olin ihastunut jo pelkästään kuvan perusteella, ja mikä oli tilattava vaikka väreinä ei löytynytkään mustaa. Olin siis täysin heittäytynyt villiksi vain ihastuksen edessä!
Olin aivan varma ettei minun tarvitsisi edes sovittaa neuletta, sillä pakkohan sen oli olla sopiva. Mutta ei! Ensimmäinen pettymys. Se oli aivan liian iso. En ymmärrä miten sama koko voi eri tuotteissa vaihdella niin paljon, eikö pitäisi sentään joku standardi olla että xs olisi aina xs, eikä m -kokoa. Siinä pakattiin laatikkoon takaisin sekin ihastus. Pakkohan sellaisen masennuksen tilassa on pakko tilata jotain korvaukseksi. Lopputulos oli pitkäpooloneule joita rakastan, ja joita minulla löytyy jo kolme kaapista ennestään. Eivät sentään ole samaa väriä!

::Pettymyksen päihittämiseksi::

Seuraava pettymys tapahtui tänään aamulla kun heräsin ja olin valmis lähtemään Misan kanssa ulos. Aurinko paistoi niin kauniisti, ettei se voinut olla muuta kuin lämmin ulkona. Väärin. Tuulen isku päin naamaa. Pettymys. Ja juuri kun en olisi ollut juttelutuulella, niin tietenkin ne naapurin tädit alkavat kyselemään onko Misa kissa vai koira, onko se ihan pentu jne. Onneksi eivät sentään suoraan Misan naamaan eteen tulleet niinkuin moni lapsi tekee. Hyvät ihmiset, vaikka koirani ja minä olemme pieniä, ei meitä kuitenkaan saa yleistää rauhallisiksi ja hiljaisiksi. Tai että aamun ensimmäisellä lenkillä olisimme übersosiaalisia.


Ja eihän kahta ilman kolmatta, kotiin palatessani oli Big Brotherin tuotantoassistentti vastannut sähköpostiviestiini, joka koski sitä nahkatakkia. "Pahoin silti pelkään, ettei takkia enää tavoiteta." Assistentin todellisuudeen herättävä lause viilsi sisuksiani ja valmisti minut hautaamaan toiveeni saada takki takaisin. Kai sitä pitää opetella käyttämään tuota toista takkia sitten..

Huolet pois, ei päiväni ollut pelkästään pettymyksiä. Minua piristämään pääsivät pieni sirkus nimeltään team Aarre-Timperit. Eli päivä sai pettymysten jälkeen piristävän lopun vauvan, pojan, hauvan ja äidin seurassa. Perheessä vietetty aika sai näkemään asiat oikeassa mittasuhteessa. Päivän tulos on siis Gabrieli saatu nauramaan ja Lucas opetettu sanomaan "ei mahdu enää ruokaa, masu on ihan täynnä". Kai sitä joskus pitäisi oppia että lapsen kanssa mietitään ensin ja sitten vasta sanotaan..

Viikonloppua kohti ja jännityksellä ensiviikon alkamista odotellen tuntemattomana potilaana. Argh.