Päätin
avata oven takalukosta. Ei siihen vaadittu kuin puhuminen siskon kanssa, kynttilöillä
valaistu asunto, pari ostosreissua äidin kanssa, yhdet hautajaiset, ja yksi päivä Haisulin kanssa. Ei siis paljoa?
Poistin kuitenkin vain lukon, en vielä ovea ole avaamassa, mutta mahdollisuus
on sekin. Mutta oven avaus ja miten, se tulee omalta puoleltani, kuuntelen
itsekkäästi itseäni ja avaan vain jos tuntuu siltä. Mutta eiköhän se kuitenkin
avaudu, ainakin raotu hiukan.
Moni
luuli että kyse lukosta olisi ruoan takia. Asia ei suinkaan ole, tai ollut
niin. Jouluruokia vastaan minulla ei koskaan ole ollut mitään, lanttulaatikkohan
on aivan lempparia. Plus itse tekemä sienisalaatti. Ja vaikka en lihaa
syökkään, kinkun tuoksu aamuyöstä ei ole kuin oikea tuoksu joululle. Minä en
olisi vain yksinkertaisesti jaksanut tänä vuonna.
Ensinnäkin
töissä on viime aikoina ollut minulle kovin raskasta, johtuen käden kipuilusta
aina siihen että olen luonut itselleni liian isot paineet työni suhteen ja
stressaan silloinkin kun ei pitäisi. Joten oliko väärin olla itsekäs ja haluta
vain yhden päivän itselleni, päivän jolloin ei tarvitse teeskennellä. Ei
tarvitsisi yrittämällä yrittää olla iloinen ja jouluisa.
Mutta
ehkä oven avaaminenkin on lopulta jollain tavalla itsekästä, sillä tämän ehtona
on etten teeskentele, en itselleni enkä muille, enkä hakemalla hae
joulutunnelmaa sydämeeni tai lahjoja kuusen alle. Jokainen niistä on tullakseen
jos on ja jos väsyttää, väsyttää. Jos kiukuttaa, kiukuttaa. Jos tämä
kontrollifriikki ei sovi yhteen joulun kanssa, niin sitten lyön päätäni
seinään, huudan itken kiukuttelen, kaikkea mahdollista, mutta kuten Haisuli
tokaisi, se on vain yksi päivä vuodesta. Minulle ei ehkä niin tärkeä, mutta
kuitenkin monelle muulle iso asia.
Söinpähän
minäkin lopulta siis sanani, plus vähän piparkakku taikinaa siinä samalla.
