Luulisi
ihmisen oppineen jo muutamia perus asioita, kun ikä mittarissa alkaa uhkaavasti
lähestyä kolmenkympin kynnystä. Kuten avaamaan se lapsiturvallinen korkki.
Luulisi
myös, että kun on pessyt monta vuotta itse omat pyykkinsä, sitä osaisi jo
tarkistaa taskut. No ei osata.
Onneksi se oli vain pieni
nenäliinanpalanen eikä kokonainen vessapaperi rulla. Niinkin on nimittäin
käynyt.
Nyt
kun kohtasin yöllä taas uuden jakson alun elämässäni, en voinut olla painamatta
päätäni tyynyyn häpeillen, kuinka aikuinen nyt minun jo pitäisi olla, ja kuinka
paljon minulla on vielä opittavanani.
Uskoin
vielä joskus, että tässä iässä, tässä vaiheessa elämääni minulla olisi se
unelmien työ toimittajana tai muuta viestintään liittyen. Minulla olisi oma
asunto (A:n kanssa luultavammin) ja
ehkä jo toinen koirakin.
Osaisin
ratkaista ongelmia tuosta vain, ja viikonloppuisin kutsuisin ihmisiä kylään
kahvihetkille. Jokaisen juhlapyhänkin kestitsisin ihmisiä ja kutsuisin kotiini.
Leipoisin kakkuja, piiraita, keksejä –kaikkea, enkä huolehtisi jos joku
pudottaisikin vahingossa lattialle jotain.
Kesäisin
menisin rannalle ja tulisin takaisin tyytyväisenä etten polttanut itseäni.
Niin,
näin sitä luuli joskus.
Hei,
täytän tänään 27 vuotta ja kävin eilen rannalla. Tässä tulos:
Mut
ainakin opin pelaamaan China Hand:ia.
