Kaksi sanaa

Kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa. Yleensä välttelen capslockilla kirjoitettuja sanoja, sillä se tuntuu huutamiselta, mutta tässä tilanteessa ja tunteessa ei voi muutakaan. VOI LUOJA.

Hurmioituneita huokauksia ja mahdottomuutta pukea sanoiksi sitä mitä koin eilen. Se musiikki, se ilmapiiri se ilma, ne tuoksut, se tunnelma, se kaikki.

Ensin oli siis lähteminen ja meno matka kohti Poria. Pysähdyimme syömään Forssan ABC:lle ja samalla täytimme kaupassa eväsvarastoamme vielä Pandan lakritsoilla. (Ja sisko osti tietenkin Tikrullekin tuliaisia.)

Matkan jatkuessa kyllästyimme lopulta radion tarjontaan ja harmittelimmekin sitä kun unohtui omat musiikit kotiin. No löytyihän sieltä takapenkin uumenista vuosilta nakki ja peruna vanha cd kotelo ja jännityksellä odotimmekin mitä kultaisia aarteita tuo pitäisi sisällään. Noh.. se osoittautui entisen poikaystäväni koteloksi ja sisälsi suurimmaksi osaksi trancea. Pari omaa cd:täni nimillä ”sekalaisia” löydettiin ja peukut pystyssä toivoimme että ne olisivat hyviä cd:eitä. Noooooooh. Ensimmäinen sisälsi mm. Justin Timberlake – Cry me a river, @junkmail – Ei koskaan enää, Beyonce – Crazy in love, Jonna – Ei heru ja muuta sen ajan hittejä. Toinen vain soilworkkia ja kolmas evanescenceä. Ei ihan siskoni suosikkeja. Mutta muistoja ne toivat.

Mutta paikan päällä, tunnelma oli täysin erilainen kuin olin odottanut. Sisko oli kyllä kertonut tämän tapahtuman olevan enemmän aikuisempi eli rauhallisempi kuin useimmat festarit. Ja toden totta se olikin. Ihmiset istuivat nurmikolla picnik kamppeineen ja eväineen. Toiset maistelivat viiniä ja söivät patonkia. Toiset kaivoivat kylmälaatikoistaan erilaisia salaatteja ja piiraita. Joidenkin eväistä löytyivät jopa sipsipusseja ja noutopizzoja.

Jools Hollands and his Rhythm & Blues Orchestran soittaessa ihmiset tanssivat iästä riippumatta twistiä ja oli ihana nähdä kuinka ihmiset vapauttivat estonsa ja antautuivat musiikin maailman. Oli vain he ja musiikki, ei muuta.

Ja lopulta kun lavalle astui odotettu Emeli Sandé, siskollani ja minulla vierähti pari tunteen kyyneltä, ja muutkin ihmiset olivat täysin musiikin maailmassa. Miten musiikilla, sen kertomalla tarinalla, voikin olla niin suuri merkitys ihmisen mieleen. Ja Emelin kappaleissa tarinaa olikin, hän kertoi nimittäin jokaisen tarinan. Kun artisti on kirjoittanut itse sanansa niissä on huomattavasti enemmän tunnetta, niissä on sielu, niissä on hetki. Niissä on kaikki.

Pakko kyllä myöntää (itsellenikin) ettei tästä kirjoittamisesta tule kyllä yhtään mitään. Sama juttu oli aikoinaan kun olin käynyt Pacifique –tapahtumassa. Ei siinä onnen hurmiossa pystynyt minkäänlaisia sanoja muodostamaan. Antaa siis kuvien ja videon puhua puolestaan.

Mutta yhteen tiivistettynä, minä todella nautin eilisestä! Ja jalka vispaa vieläkin.