En osaa katsoa ketään silmiin, varsinkaan vastakkaista sukupuolta. Jos naapurin poika tulee käytävällä vastaan osaan vain tervehtiä, mutta en katsoa silmiin. Pelkään aina että minua pidetään tyhmänä jos katson silmiin tai jopa niinkin että annan itsestäni väärää kuvaa, kuten esimerkiksi kiinnostusta. Sen vuoksi en ole koskaan osannutkaan olla vastakkaisen sukupuolen kanssa normaalisti. Joko pelkään itse vaikuttavani liian kiinnostuneelta (vaikka kyse olisikin ystävyydestä) tai sitten luulen toisella olevan taka-ajatuksia. Miksi muka kukaan tahtoisi ilman mitään syytä viettää aikaa kanssani tai olla ystäväni?
Joku
sanoi joskus että kaupassa työskentelyhän antaa parhaimmat
flirttailumahdollisuudet tuntemattomille. Sen voi aina peittää asiakaspalvelun
ystävällisyyden alle. Mutta miten siitä eteenpäin? Sitä olen ihmetellyt, miten toinen
koskaan tietää toisen olevan tosissaan. Miten oikeasti flirttaillaan ja
sovitaan treffeistä ilman että tuntee itsensä idiootiksi? Sinkkuelämän
tapaisissa sarjoissa se näyttää niin helpolta, että olen aina ajatellut sen
onnistuvan vain jossain toisessa maailmassa.
Mutta
sitten, tai onhan tästä jo aikaa, tuttuni tapasi töissään kaupassa miehen jonka
kanssa hän meni juuri naimisiin. Toinen oli tavallinen kassaneiti ja toinen
tavarantoimittaja. Ihailenkin tätä tyttöä, hän on aina osannut ottaa riskejä (vai onko se hänelle riskin ottamista?) ja
antaa mennä ajatuksista sanoihin ja sanoista tekoihin.
Tällaisina
aikoina, kun kaikki tapahtuu vain internetin välityksellä enemmänkin ihailen,
todella ihailen näitä tosi elämän satuja.
Onnittelut siis vielä kerran tälle tutulleni joka sai prinssinsä. Mitäköhän
hänelle nyt kuuluisi jos olisi kuin minä, liian peloissaan ja itsekriittinen
ottamaan askelia kohti tuntematonta?
