Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo..

Pitäisiköhän pyytää anteeksikin. Ulkopuolisen välittävin silmin huoli voi kasvaa minun tekstejäni lukiessa, mutta haluan vain sanoa että pettymyksen tunteet kuuluvat elämään ja minä vain käsittelen niitä joskus helpommin kirjoittamalla kuin iloisia asioita. Sillä on minunkin harmaudessani paljon valoa päivisin.

Minulla on ystävät, uudet ja vanhat joiden kanssa läheisyys vain kasvaa. Aivan kuin osaisin enemmän ilmaista itseäni, tunteitani ja menneisyyttäni myös kasvotusten. Tämähän meinaa vain sitä että luotan enemmän ihmisiin.

Vihaisten, surullisten ja pettyneiden viestien jälkeen osa on voinut myös olettaa jo valmiiksi että minun ja Nipsun matka päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta oikeastaan ei. Minä vain kasasin alkuhuumassani niin paljon odotuksia toiselta etten edes tajunnut kuinka tyhmästi ja lapsellisesti välillä käyttäydyin. Ei se ole maailman loppu jos toisesta ei kuule pariin päivään, tiedän Tuutikinkin rakastavan minua vaikka puhumme nykyään hyvin harvoin. Ihmissuhteet vaatii oman aikansa sydämelle jotta uskaltaa luottaa. Luottaa siihen että toinen vain on siinä, eikä taka-ajatuksia tai pakenemisia ole. Tai selän takana pahaa puhumista.

Onhan se itsekästäkin ajatella heti omia heikkouksiaan ja pelkojaan, kuin oikeasti keskustella toisen kanssa.

Eli siis tämä nykyaikainen tekstiviestimaailma sosiaalisine medioineen on tunteetonta minulla, joka on kasvanut rakkauden kanssa siinä maailmassa jossa puhelimessa puhuttiin tunteja. Nykyään soittaminen taas tuntuu yksityisyyden loukkaamiselta, joten sitä helpommin lähettää viestin johon ei ehkä saa aina vastausta. Ja sehän jos jokin tuntuu hylkäykseltä! Miksi ihminen ajattelee heti pisteiden ja pilkkujen puuttumisen vuoksi jonkun olevan huonosti? Miksi sen kääntää heti omaksi viakseen? Mitä minä olen tehnyt väärin..?

Onneksi minun kaksi M:ääni ja ”pikkusiskoni” ovat jaksaneet kuunnella minua, tukea, turvata, ja vain olla siinä.

Tunteideni kanssa olen siis aikamoinen huvipuiston laite, välillä on niin ihanaa että mahasta sattuu ja naurattaa, sitten on pelkoja jolloin tuntee oksentavansa. Joskus ollaan pääalaspäin ja pilvissä, joskus huudetaan niin kovaa ettei syytäkään enää muista.

Mutta onneksi olen viimeaikoina oppinut, että rankankin ajelun jälkeen minua aina odottaa vaaleanpunainen hattara. Sokerihan on parasta lääkettä kaikkeen, eikö niin?

Lumeen hautautuminen

Kirjoittaminen vaatii oikean mielentilan, oikean hetken, oikean lauseen alkaakseen.

Viimeaikoina näitä hetkiä on kadonnut tuulen ja tunteiden mukana, ja olen kulkenut enemmän sumun keskellä odottaen valon pilkahdusta joka ei koskaan edes välähdä. Sitten toiset päivät olen ollut niin valon vallassa etten ole tajunnut vetäydyä pieneenkään suojaan, ja lopulta polttanut itseni.

Olen ollut enemmmän turvonnut naamasta kuin imenyt poskiani, ja silmäni ovat olleet paikoin punaisemmat kuin aikoihin. Ja koska päätin jo kerran, etten kirjoita tunteistani enää kun vaivun itseinhon valtaan, on kirjoittaminen jäänyt.

Mutta täällä olen, toiset päivät ovat parempia kuin toiset, aamut helpompia kuin illat, ja toivottavasti pian taas tasajaloin maassa. Minä olen vain ihminen, joka tuntee liian paljon, liian nopeasti ja liian suuresti, pitäisi oppia että tunteiden osalta nopeammin pudotaan kun noustaan.

Vai pitäisitkö sittenkin kääntää kelkkani, kertoa että olen ajatellut sitä enemmän kuin kerran, ja kuinka toivoisi, että toisetkin asiat tippuisivat niin nopeasti kuin ovat nousseetkin.

Ei, jätetään mielummin synkkyyden merkit syksyn myrskyihin ja annetaan niiden hautautua syvälle lumimassan alle, jossa ne jäätyvät ja kuolevat. Niinkuin bacteerit yleensäkin. 

Myötätuntoinen varis

Papukaija on niitä harvoja (tai ehkä ainoita) eläimiä jotka osaavat puhua. Siis ymmärrettävällä tavalla. Puhuuhan koiratkin katseellaan, delfiinit ääntelyllä, kissat kehräämällä jne.

Joten ei sitä ensimmäiseksi lenkillä kuullessaan sanan prrrrrkele tulevan variksen suusta. Mutta sieltä se tuli. Oikeen kunnon kurkkuäänellä.

Tosin se ehkä mielentilani on voinut vaikuttaa myös siihen mitä kuulin. Autotkin tuntuivat päästelevän ärräpäitä kokoajan.

No, ties vaikka huomenna koiratkin viheltelisivät.

  

Vaaleanpunaisia sanoja

Voi luoja ja voi perhanan perhoset.

Onhan tässä pitänyt kirjoitella jo aikoja sitten mutta jostain kumman syystä ajatukset on harhailleet omiaan viime päivinä. Töissä olen vuorovastaavan silmien alla (ja naurun aiheena) kiukutellut kun kesken tekstiviestin on lähdettävä kassalle juoksemaan. Voi minäkin osaan tehdä tuhmia töissä!

Mutta palataanpa alku viikkoon ja silloiseen jännitykseen. Perhoset olivat jo aikapäiviä sitten muuttuneet sudenkorennoiksi tai isoiksi linnuiksi, sillä tiistaiksi minulla oli Nipsun kanssa sovittuna treffit. Kävimme kahvilla, tai no kaakaolla ja teellä, ja miten ihmeessä joku tapaaminen tuntua täysin luonnolliselta? Ja en ollut tajunnutkaan kuinka pitkä hän on, tai minä lyhyt, pääni ylettää juuri ja juuri kainaloon!

En ole uusien ihmisten kanssa koskaan uskaltanut olla oma itseni, vaan olen yrittänyt muovata itseni siihen muottiin mikä toinen minun haluaa olevan tai olettaa, vaan nyt olin niin hermona etten osannut esittääkkään mitään. Höpötin ja hölötin kaikennäköistä, ja ehkä sammakoitakin pääsi suusta, mutta tämä ihminen piti minusta, ja se näkyi. Mikä on minulle hyvn outoa koska se olen yleensä minä joka tekee aloitteet suhteiden suhteen.

Tiistain jälkeen työt veivät illat kokonaan, tai no Nipsulla sillä minä olin onnistunut keskiviikkona venäyttämään ranteeni harjoitellessani käsillä seisontaa. Ehkä pitäisi keskittyä siihen mitä tekee eikä antaa ajatusten harhailla? Mitään ei ainakaan myönnetä.

Viikon aikana kuitenkin viestit vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja perjantaina käytin Tikrua hyväkseni ja käytiin asioimassa Gigantissa. Onneksi Tikru on vielä niin nuori että vain elokuva kelpasi, Nikon kanssa varmaan mukaan olisi tarttunut tietokone yms. Mutta ihan mahtava leffa ostettiinkin, Lego elokuva! Ai suosittelen kaikille, ainakin meille jotka legoilla pienenä turhailivat kun mitään ei osannut tehdä. Tuon elokuvan jälkeen olisin ainakin yrittänyt.

Mutta eilen sitten meillä oli Nipsun kanssa treffit nro 2. Ja niitä olinkin jännittänyt niin että eilen sainkin monelta ystävältäni ”Miten meni??” alkavan viestin. Kävin vielä näyttämässä itseäni töissäkin nahkahameineni että kelpaanko.

Vieläkin on vaikea uskoa että minä oikeasti kelpaan. Juuri hänelle, niin samalaiselle kuin minä, Tuutikki sanoisi että kuin sinulle tehty. Pitkä, ei vietä viikonloppuja juurikaan ulkona vaan mielummin sisällä elokuvan ääressä. Siis mitä, onko tällaisiä olemassa? Ja vieläkin vapaana? Tai no toivottavasti ei enää. ;)

  

Viisas kysyy, tyhmä vastaa

Koska viime kysymys&vastaus –postaus jäi osalta vastauksineen tietokoneeni syöveriin, (ok, unohdin sen ja  osa vaati liikaa aivotyöskentelyä) ajattelinkin toteuttaa tämän uudestaan. Joten kysymyksiä tulemaan, vastailen parhaani mukaan. Ja olisi kiva saada muitakin kysymyksiä kuin syömisvammailuuni liittyen. 

Nipsu

Arvatkaapa mitä? Minulle on sattunut jotain niin kliseistä, että luulin sen tapahtuvan vain muille. Olen tavannut jonkun työn kautta. Siis miehen, pojan, miten sitä kutsutaankaan. Olkoon hän vaikka näin perinteisesti muumiuttaen Nipsu. Mikä onkin aika osuva nimi, sillä hänkin pitää kissanpennuista, hänellä on niitä nimittäin kolme.

Noh, miten tämä sitten kävi. Aikalailla ajan ja vitsien heiton merkeissä. Joskus hiljasena hetkenä alettiin enemmän juttelemaan, ja aloin enemmän kiinnittää huomiota häneen. Väsyneenä heitin monesti vitsejä että pakkaisi minut kassiinsa ja kantaisi mukanaan, mutta kuten asiakaspalvelu tehtävässä työskentelevä tietää, ikinä ei voi tietää onko toisen reaktio aito vai vain kohteliaisuus. Varsinkin kun toinenkin työskentelee asiakaspalvelualalla.

Ja kuinkas sitten kävikään. Maanantaina (taas väsyneenä) juttelumme meni näin:

”Uskallat sitten vielä kauppaan tulla?”

- Just ja just, näin heränneenä

”Eiku meinasin et ku mä aina oon tunkemas sun kassiin mukaan”

- No ei se nyt haittais.. Mikä muuten sun nimi on?

Ja siitä se lähti. Hän hakkeroi minut pelkän etunimen perusteella Facebookista ja nyt olemme jutelleet siellä ummet ja lammet. Vaikka Tinder pettymys vielä kalvaa mieltä, tämä ei jotenkin tunnu niin pelottavalta, sillä hän on tosiaan nähnyt minut ties millaisena töissä. Tämä oli tällainen spontaani tapaaminen, eivätkö ne ehkä olekin aidompia?

No ei tiedä mitä siis eteen astuu ja tapahtuu, mutta mennään nyt pikku Myyn askelissa kohti uusia asioita.

Kivusta onnellinen

Sirkus oli ihanaa. Miksi ihmeessä koskaan lopetin? Mitä siitä vaikka vasen kylki onkin arka, ja olen saanut hierrettyä ihoni rikki jaloista että käsistä, mutta kipu ei ole koskaan tuntunut näin hyvältä!

Minua jännitti todella paljon uudet kasvot, mutta ohjaajamme oli niin pirteä ja mukaansatempaava, että tuntui kuin olisin ollut jo aiemmin näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Eli en siis ollut tuppisuuna laisinkaan.

Alkuun leikimme hippaa lämmittelyksi, josta siirryimmekin jonglööraukseen, mikä nyt ikinä ei ole toiminut minun näpeissäni. Reaktiokyvystä puhumattakaan. Mutta hienosti moni onnistui kolmenkin pallon kanssa, minä olin turhautunut jo kahden kanssa.

Lopulta siirryimme käsillä seisontaan, mikä onnistuu minulta, mutta ei oikein. Sen jo tiesinkin. Laitan selkääni liikaa notkolle enkä seiso kunnolla. Mutta mitäs sitä vanhaa koiraa opettamaan uusia temppuja, käsillä seisonnan oppinut jo viiden vanhana ja siitä lähtien tehnyt sen väärin hartioin. No ehkä sitä oppisi. On vain helpompaa aina kaatua siitä suoraan siltakaartoon, tai sitten kun se taas onnistuu, nyt varmaan katkaisin selkäni.

Puolituntisen harjoittelun jälkeen siirryimme itse asiaan, eli toiselle puolelle kokeilemaan eri välineiden välillä. Sisäinen apinani kirkui trapetsia mutta päätin aloittaa rauhallisesti, ja ehkä kohdata traumani eli pallon. Trauma siihen liittyen johtuu sirkuskoulukiusaamisesta, mitä jouduin kokemaan ensimmäiset kuukauteni aloittaessani. Onneksi se asia saattiin hoidettua, ja löysin mitä ihanimmat ystävät sieltä, kiusaajiin en halua törmätäkkään.

Mutta seuraavan tunnin aikana pallon jälkeen kiipesin köydellä melkein kattoon, alastulo vaan ei ole ollut samanlaista kuin ylös meni. Helpointa olisi vain irroittaa ja tiputtautua mutta kun pitää opetella tulemaan oikella tyylillä alas, noh ehkä silloin olisivat nämä hankauksetkin jalassa jääneet saamatta.

Kokeilin myös trampoliinia ja tankoa, mutta lemppareikseni edelleenkin yli muiden kipusivat trapetsi ja kangas. Kankaalla tein vanhan vaippa tempunkin, se ihanuuden tunne mikä oli sen jälkeen. Treenien jälkeen lähdinkin autolle hymyillen, ehkä hieman kivuliaanakin, mutta erittäin onnellisena. Nyt huomenna taas uudet treenit ja koitan ottaa kevyemmin.

Innostuksen laukaisemana olen nyt jokaisena päivänä venytellyt enemmän kuin normaalisti, ja on ihanaa nähdä kuinka nopeasti tämäkin vanha ruho notkistuu. Niinkuin ohjaajammekin sanoi, jouluna on aivan eri kuviot monella, otamme jopa 10ystävää mukaan lankkukävelylle. Eli marssimme lankkuasennossa ystäviä mukaan ottaen.

Leikkimielistä, hauskaa, ei liian vakavaa ja kilpailuhenkistä, urheilu minun makuuni. Jos noin hauskaa voi edes urheiluksi kutsua!

Rohkeus ei oo sitä ettei pelota..

..vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa

Pikkasen jännittää. Okei hyvinkin paljon. Palaan tänään nuoruuden muistoihin ja aloitan uudestaan sirkuskoulun, nyt vain aikuisten ryhmässä.

Harrastin tosiaan yläasteella sirkuskoulua, mutta lopetin (jota kadun) koska pidin tärkempänä yrittää kuulua joukkoon, ja viettää illat läheisen rannan kallioilla kuin väestönsuojassa venytellen.

Ihme hormonipiikki iskenyt minuun, sillä nyt olen aivan herkistymässä kun mietin mennyttä. Kun olisin vain uskaltanut kuunnella itseäni, ja olla välittämättä siitä että ihmiset vain naureskelivat apinakoululleni.

Apinakoulusta kuitenkin sain niin paljon enemmän, sain juuri niitä mitä lähdin ulkomaailmasta hankkimaan. Naurua ja oikeaa ystävyyttä ikään, ulkonäköön tai taitoihin katsomatta.

Voisinkohan mennä menneeseen ja ravistella itseäni oikein kunnolla?

Suljen silmät, kuvittelen et lennän

Mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä

Nyt siis tosiaan, tänään ovat ensimmäiset treenit ja mahassani on jännityksen perhosia tuhansittain. Vaikka olenkin harrastanut sirkuskoulua aikaisemminkin, valitsin silti aloittelijoiden ryhmän, sillä tiedän etteivät taitoni enää ole saamaa tasoa kuin ennen, saatika samaa tasoa kuin aloittaessani silloin. (Notkeus hoi, mihin menit?)

Joten, tästä se lähtee, ja ehkä minäkin taas pian olen siellä mistä todella nautin, jossain todella korkella, pää alaspäin ja täynnä intoa.

Miten muut, onko joku muukin palannut aikuisena nuoruuden harrastuksen pariin?

[Lyrics: Cheek - Äärirajoille]

Tinder sammakko

Niin se Tinder. Mitä siitä voisi sanoa.

Tapasin yhden pojan, poika pyysi numeroa, seuraavaksi pojasta ei mitään enää kuulunut ja jos itse laittoi viestiä vastaukset olivat niin selkeästi luettavissa ei kiinnostuneeksi että annoin vain olla. Viimeisen naulan arkkuun löin siinä vaiheessa kun huomasin hänen poistaneen minut Tinder pareistaan.

En ymmärrä. Tunteet vaihtuivat kiukusta itsesääliin yhtä nopeasti kuin hengitin. Vieläkin. Toisaalta ärsyttää myös se että vaikka pyysin häntä sanomaan suoraan jos ei kiinnosta, hän vain väitti päinvastaista.

Tämän vastoinkäymisen vuoksi peruin yhden tapaamisen, sillä en halunnut kohdata taas itsesäälin tunteita. Kunpa olisin kaunis, kunpa olisin sosiaalisempi, kunpa ja kunpa..

Kuvissa voin vääristää itseni ehkä jopa siedettävän näköiseksi, mutta kun muut kohtaavat todellisuuden he tajuavat minun olevan ruma kuin saastainen sika säkissä. Ja siltä minusta on tuntunutkin, sialta.

”Sinä kuvittelet, että sinun pitää laihtua, jotta joku rakastaisi sinua. Minä kuvittelen, että kukaan ei rakasta minua jos lihon. Meidän täytyy”, hän sanoi ja paukutti baaritiskiä nyrkillä korostaakseen sanojaan, ”lakata ajattelemasta itseämme vartaloina ja alkaa itseämme ihmisinä.” [(c) Jennifer Weiner - Hyvä sängyssä]

Mutta kuitenkin, olen sisälläni tyytyväinen että näin kävi. Siis jollain tapaa. Niin kauan yksin olleena olisi vaikea kuvitella tähän ketään, tai saati että sitä väkisin tahtoisi. Jos tämä poika olisikin pitänyt minusta, olisinko vain juossut karkuun?

Olisi ihanaa olla kaunis, lumoava. Sellainen jota ihmiset kääntyisivät katsomaan, sellainen että joku voisi pitää kedon kauneimpana kukkasena.

Minä olen vain horsma, voikukka, kauraryyni. Kitketään pois, poimitaan vain tarvittessa, ja heitetään pois paremman astuessa esiin.

Tiedän että kauneutta on monenlaista, ja se on katsojan silmissä, mutta minun silmin mitä olen ja tulen aina olemaan sammakko.

Se oli ehkä ainoa hyvä puoli siinä, ettei ollut koskaan ollut kaunis – ei tarvinnut yrittää hiki hatussa pitää kiinni sellaisesta, mitä ei ollut koskaan ollutkaan. [(c) Jennifer Weiner - Tietyt tytöt]

Arjen arkisuus

Olihan sen loman joskus loputtava, kaikki hyvähän loppuu aikanaan. On kyllä myönnettävä, että taisin saada parhaat kesä viikot lomailuun. Lupasinkin asiakkaille että jäädessäni lomalle lämpötila tulee nousemaan vielä enemmän ja enemmän ja enemmän.. Ja niinhän se nousikin!

Nyt työviikko alkaakin sopivasti luvatuin satein ja ukkosin.

Mitä sitten tuli tehtyä lomalla? No ei ainakaan kaikkea sitä mitä olin suunnitellut. Tosin eihän loman pitäisikään olla liiaksi suunniteltu? Yhtä nopeasti se kuitenkin meni, ja nytkun mietin sainhan minä löhöiltyä uudessa parvekkeen lepotuolissani, mitä olin suunnitellut. Sain käytyä pitkillä lenkeillä koirien kanssa aamuisin, ja sain harjoitella Rafin kanssa yksin-yksin olemista.

Misa siis sai nauttia sillä aikaa papan ja mamman hoidosta. Eikä kyllä takaisin olisi millään tullutkaan.. vai miten muuten voisi tulkita sen että neiti makasi vain eteisessä seuraavat kolme päivää valmiina lähtöön. Normaalisti kun tyttöä ei tahdo millään saada sängystä pois.

Onnistuin näkemään ystäviä. Haisuli on edelleen parasta seuraa, miten ikinä olenkaan voinut ajatella että tuosta tytöstä ei pitäisi? Eilenkin hänet nähdessäni olin itkun ja ahdistuksen rajoilla, erotessamme olin oikeasti onnellinen. Kuinka kiitollinen voikaan olla ystävistä jotka ymmärtävät.

Mutta tosiaan, arkeen on palattava ja mikä sitä olisikaan arkisempaa kuin kuppi teetä eteen ja sarjat pyörimään. Joku kun jaksaisi vielä käydä puolestani suihkussa?

Viel hetkeks jää

Aurinko paistaa ja vettä sataa, taitaa tulla kesä.. 

Voi kumpa tulisikin takaisin. Onhan sitä kesää vielä jäljellä ja vielä kauniita päiviä, mutta ne kaikkien valittamat ja minun ylistämät helleallot taitavat olla takana. Tänäänkin mittarini näyttää vain vähän yli 20 astetta.

Heihei hameet ja topit, tervetuloa pitkät legginsit ja ylisuuret neuleet. Ei, ei vielä!

En ole tehnyt vielä tarpeeksi, en ole saanut kerättyä auringon lämpöä pitkää ja kylmää talvea varten. Voi ei, voisiko vielä elokuu olla hellekuu? Ja ehkä pieni osa syyskuustakin. Oikeasti, eikö syksy voisi alkaa vasta lokakuussa?

Olenko minä ainoa, vai jääkö joku muukin kaipaamaan helteisiä kesäiltoja ulkona? Sitä kun ”joutuu” kantamaan vesipulloa mukanaan, ja vain sisällä on viileää.

Voi kesä, en tahtoisi vielä menettää sinua.

Jättisuuri rakkaus

Onko teillä joku muotivillitys tai tyyli mitä ette ikinä kuvitelleet käyttävänne, ja parin viikon päästä pukeudutkin juuri siihen ja olet täysin, no sanotaanko, rakastunut?

Minulle nämä ovat olleet pitkät topit ja legginsit yhdistelmä, kunnes turkissa hikoilin niin että se oli ainoa asuyhdistelmä mitä pystyin käyttämään. Ja sitten se vain tarttui mukaan ja kaappiin tuli vain enemmän legginsejä ja pitkiä toppeja. Nyt kun laatikolla käy huomaa niitä olevan ehkä liikaakin..

Tässä kohtaa irvistän sillä minun on paljastettava että lisää yllättäviä vaaterakkauksia on tullut. Ennen en kuvitellutkaan pitäväni vöitä jotka korostavat vyötäröä tai korkeita hameita. Tattadaa niitähän minulla on viime aikoina näkynyt. Ja ilman legginssejä, mitä ennen ajattelin etten voisi tehdä hameissa. 

Ja nyt en voisi kuvitellakkaan pitäväni legginsejä hameiden alla! Kerran olen onnistunut jo kirkaisemaan kuin sinkkuelämän Carrie ulkoiluttaessani muutakin kuin jalkojani tuulen tuivertaessa. Marilyn Monroe ehkä onnistui tekemään sen hienosti, näin todellisuudessa kävelet naamapunaisena hameesta kiinni pitäen melkein juoksujalkaa jonnekkin piiloon.

No sitten on kanssa toinen asu mitä en koskaan kuvitellut tallustelevani, on jättisuuret t-paidat ja legginsit. Ja tämä voittaa hameet turvallisuudellaan että mukavuudeltaan.

Ehkä ensi kesänä pukeudun mikroshortseihin ja vatsan paljastaviin toppeihin.

Tai sitten en. 

Tykkää, vai tykkää tykkää?

Työkaverin rohkaisemana päätin minäkin liittyä Tinderiin. Tai olihan minulla siellä tili jo ollut, ja unohtanut saman tien, mutta nyt aloitin sen klikkailun, tykkää, ei tykkää, tykkää, ei tykkää, ei tykkää, ei tykkää.. Ei perhana, nyt meni joku hyvä ohi!

”Se on kun baari pikakelauksella!”
- No mut en mä käy baareissa
”Vielä parempi! Saat harjotella!”

Tinder on siis älypuhelimeen saatava palvelu, jolla voi etsiä haluamallaan sijainnilla ja ikähaarukalla vapaita miehiä tai naisia. Kuten työkaverinikin totesi parasta siinä on se, ettei kukaan koskaan saa tietää varmana oletko tykännyt hänestä tai ei, vain jos hän itsekin tykkää minusta.

Aika pinnallinen palvelu toisaalta, mutta itse olen (ainakin omasta mielestäni) laittanut vain kuvat joissa minä olen oikeasti itseni näköinen. Eli yhden sellaisenkin kuvan missä on jotain mistä en pidä, Tuutikki sanoi että siinä olen parhaiten itseni näköinen, eli ehkä se onkin juuri se mikä siinä kuvassa minua häiritsee.

Ehkä itsekin aika kriittisenä klikkaillut vain harvoja tykkäyksiä. Jos kuva on selkeästi vatsalihas tyylinen edustuskuva painan ruksia, jos kuva on selkeästi humalaillasta painan ruksia, jos tupakkaa löytyy suusta painan ruksia ja varsinkin jos kuva on wannabegangztah -RUKSI!. Parhaitenhan tässä saa juuri tietää tällaiset asiat mitkä omassa silmässä voi tuntua häiritsevältä. Tai siis ei minulla mitään niitä vastaan ole, mutta kuvassa haluan nähdä luonnollisen ihmisen, ja ilman aurinkolaseja kiitos.

"Aurinkolaseilla rumakin ihminen näyttää hyvältä"
- Aivan, siks mä käytänkin niitä.

Tykkäämis pareja minulla on jo (hui kamala) 17. Mitä, mistä niitä niin paljon on tullut? Mutta oikeastaan viiden kanssa olen vasta jutellut, tai käytännössä kolmen, sillä kaksi muuta ovat minun tuttujani. Toinen on läpällä tykätty mutta toinen.. Sekin tässä palvelussa on huonoa, se epätietoisuus. Kun onko joku tuttu tykännyttykännyt minusta vain kohteliaisuudesta vai onko oikeasti tykännyt tykännyt. Ja miten siitä mennään eteenpäin, en minä ole tyttö joka vie poikia ulos, minä olen sitä koulukuntaa että mies tekee aloitteen. Piste.

Mutta vaikka se häiritseekin mieltä, ja ärsyttääkin kun toinen ei vastaa heti tai pitkään aikaan, kyllä minä sitä suosittelisin. Katsotaan nyt jos joskus pääsisin jopa treffeille saakka kuten työkaverini viimeviikonloppuna. Kyllä jo tämä parien ja viestien saaminenkin saa vatsan tuntumaan hassulta!

Jatkoa odotellessa..

Herne nenässä prinsessallakin

Toivottavasti minusta ei kirjoitusteni perusteella saa hirveän negatiivisen ihmisen ja valittajan kuvaa. Mutta kuten jo moni on huomannut, tämä ei ole mikään perinteinen lifestyle blogi ruusuilla tanssimisesta. Minun ruusuissani on piikit ja välillä kellastuneet lehdetkin, mutta niinhän elämä yleensäkin on eikö niin? Ja tarinat.

Mitä olisi tuhkimo ilman siivoamista ja kurjaa elämää, tai pieni merenneito ilman rakkaudessa riutumista ja jaloista haaveilemista? Omien vikojensa kanssa elämistä ja toivomista olevansa jotain muuta mitä on. Tarinat tyytymättömyydestä joissa onnellinen loppu kohtaa. Vai kohtaako? Sitähän me emme koskaan tiedä ellemme itse kirjoita tarinaa.

Mutta oma elämä on oma tarina, siinä tulee naururyppyjä ja kompastumisia mutaan. Sammakoiden suutelua ja unelmien miesten rakastuessa toisiin.

Mutta kuten olen jo ylä tekstissä maininnut; "Tämä on vain tarinaa minun askeleistani tässä maailmassa, enkä tiedä löytyykö onnellista loppua."

Olisinhan minä voinut kertoa erakoitumisen ja hermojen menettämisen sijaan siitä kuin ihanaa mökillä on. Kuinka istuu omassa makuusopessa vain tuijottaen järvelle ja auringonlaskua. Ja herätessä siihen kun laineet iskevät hellästi soutuveneeseen.

Tai kertoa, kuinka Rafi on uinut jokaisena päivänä, ilman sitä läähätys ei lopu. Ja kuinka nuo pienet voivat saada aikaan niin paljon iloa ja onnea. Molemmilla niilläkin omat rutiinit ja toimet, joita toinen ei ehkä ymmärrä. Misa onkin lyöttäytynyt mökillä enemmän papan kyljeen kun minun viereeni. Pappa on tarpeeksi rauhallinen ja puolustaa ilkeältä Rafiriiviöltä. Lisäksi siltä saa makkaraa ja juustoa.

Ja sitten, voisin hekumoida ja värittää iloisilla väreillä tästä kesästä. Ja aivan, tästä LÄMMÖSTÄ. Se on lämpöä, ei kuumuutta. Minä niin nautin. Aikuisikään mennessä on yhden käden sormin varmaankin laskettavissa milloin olen kesällä oikeasti tuntenut läkähtyväni. Ja yksi niistä on Turkin reissun lämpö. Tämä jo lähentelee sitä.
Ja miten nauttiikaan niin yksinkertaisesta asiasta kuin janosta? Tai siitä että kaipaan jotain viileää suuhuni kuten jäätelöä.

Sellainen kesän pitäisi ollakin, joten ei välitetä kuumudesta vaan nautitaan lämmöstä, kai minäkin saan joskus nauttia lämpimän kesän jooko? Ja tehdä niitä mitä vain helteellä voi tehdä.

Mutta ihan vähän vielä voisi asteet nousta jotta veteen uskaltautuisin.

::Mökkilookkia::

Erakkoluola

Ei sitä käy kierteleminen ja kaarteleminen, tai laittaa ikääntymisen harteille, mutta minä olen muuttunut. Joku voisi sanoa tylsemmäksi, toinen rauhallisemmaksi, kolmas voisi kuiskutella asioita joita ruokapyödässä ei puhuta ja neljäs ei olisi huomannut mitään.

Mutta itse minä, kyllä minä huomaan muutoksen joka on vain hiljaa hiipien tullut elämääni, minusta on tullut jonkinlainen erakko. Asiat joitka viitsin ennen tehdä, ovat vain pakkopullaa nykyään ja häiritsevät rauhaani. Ja kun kyse olisikin vain asioista kuten siivoaminen, työssä käynti jne. mutta ne ovat niitä arkipäivän pieniä iloja, kortin pelaaminen, keskusteleminen.. Minusta on siinä suhteessa ehkä tullut tylympi kun en vain jaksa. Tai sitten töissä olen käyttänyt viimeisetkin smalltalk -varastoni.

Täällä mökilläkin, hakeudun vain entistä enemmän omiin oloihin. Ei minua saa uimaan tai saunaan, istun vain kirja tai tietokone vieressäni. Ulkopuolisena minä varmaankin repisin hiuksista itseni järveen tai tekemään edes jotain! Innostumaan eikä hermostumaan. Hakeutuvan aukiolle eikä syrjäisiä nurkkia etsien.

Tai ehkä sitä välillä vain tarvitsee aikaa yksin, jotta näkee ja kuulee enemmän.

"Nojaa. Eihän sitä aina voi ystävällinen ja seurallinen. Ei yksinkertaisesti ehdi." -Nuuskamuikkunen [Tove Jansson - Näkymätön lapsi]

Leijonan vuodet

Vielä puolitoista vuotta sitten minua pidettiin hulluna kun päätin tehdä sen minkä tein. Mutta riskin ja haasteen vastaan ottaminen on synnyttänyt niin paljon rakkautta, mitä en olisi voinut uskoa ensimmäisen jälkeen. Mutta rakkautta riittää ensimmäiselle ja toiselle, yhtä paljon, jaettu rakkaus on paras rakkaus? Ei ehkä kuitenkaan niin, mutta minullapa on kaksi rakkautta. Ja toisen vuosipäivä on tänään.

Minun ihana adhd taskurakettini hömelöhöntti pullukka täyttää tänään 2v. Vastoinkäymisistä (ja -sanomisista) huolimatta me olemme menneet läpi sateen, tuulen, loskan ja lumen. Ja enää en pystyisi kuvitella askeleitani ilman että joku yrittää napata sormeni suuhunsa aina välillä. Vaikka tämä palleroinen kuorsaakin yöllä kovemmin kuin mammani, suukottaisin sitä joka ikinen hetki. Vaikka se saakin hermoni välillä kireäksi kuuroiden korviensa kanssa, olen kiitollinen sen lojaalisuudesta. Kun minä lähden autolla kauppaan, juoksee hän auton perään.

Ja tällaiset pienet hölmöt arjen asiat näyttävät vain sitä suuremmilta, kun vanhempi vain pyörittelee silmiään halveksuvasti. Siis jos koira osaisi pyöritellä silmiään.

Ralphie 2v, taskukokoinen sika täynnä rakkautta ja rohkeutta.

Nakit ja raejuustoa pöytään, synttärisankari on tulossa!

Erilaisten otusten loma

Lepolampi, eikun leivonmäki, täällä sitä ollaan sanoinpa sitä millä sanalla hyvänsä. Olisi kyllä pitänyt miettiä kaksi kertaa ja vielä kerran uudestaan, kun sanoin lähteväni vanhempieni kanssa vuokramökille viikoksi. Levosta tai rauhasta ei kuitenkaan ole vielä ollut tietoa, sillä jokaisella on omat rutiininsa ja aikataulunsa. Toinen tahtoo taukopaikalla pissalle, toinen kahvia termarista.

Päämäärään saavuttaessa yksi juoksee rantaan, toinen laittaa internetin valmiiksi, ja yksi taas on ruoan kimpussa. Lisäksi silmät pitäisi olla selässäkin kun vahdittavana on 5 -vuotias energiaa täynnä oleva poika, jolle tuo ranta on kuin kakku läskille lapselle. Niin suuri houkutus että illallakin vielä käy kastelemassa varpaansa, vaikka nukkumaan oli menoa. Ja sitten vielä on nuo kaksi koiraa, josta toinen kulkee niin hiljaa ja hitaasti perässä, että unohtuu ovienkin taakse, ja toinen adhd versio, joka vilahtaa salamana laiturin nokkaan kun juuri luuli sen menneen sisälle.

Ensimmäinen yökin meni mielenkiintoisesti. Nukkumajärjestelyt ja paikat kun olisi hyvä vaihtua yön pimeinä tunteina. Sillä minä menen meistä ensimmäisenä nukkumaan, ja koirat valpastuvat pienenkin liikkeen kuullessaan. Oli se sitten isän yskäisy, Tikrun huokaus tai äidin kääntyily, Rafi on pystyssä nujertamaan suuremmankin vihollisen.

Yöllä sitten taas Mamma on kova kapuamaan ylös ja keittämään kahvia. Minä jo aamuyöstä olin huolissani, jos sitä nyt kahvituttaa ja tekisi mieli paria voileipää, ja se siellä aittassa kärsii nälästä. Melkein aloin yöllä tekemään sille voileipiä ja kahvia viemään termarissa sille oven taakse. Ja aamulla valittikin kun ei ollut nukkunut (äidin ja minun mielestä se ei vaan itse tajua nukkuneensa) ja oli miettinyt syntyjä ja syviä pitkin yötä.

Aamuyöstä siis tosiaan Mamma on yksi ensimmäisistä joka on heräämässä. Samoin isi. Molempien on saatava aamukahvinsa (ja Mamman voileipä) joten viimeistään siinä vaiheessa tuvassa käy pieni kolina ja kalina, mikä sekoittaa koiratkin, ja uhkaa herättää vieressä nukkuvan Tikrun. Meillä kun Mamma osaakin olla hiljaa aamuyöstä, tänään puheli jo yksikseen, ties kenelle. Salossa ollessani hän tekee samaa, selostaa ristikkoakin minulle aivan kuin olisin muka hereillä. Ja tietysti minä olenkin, mutta jos näytän nukkuvalta niin eikö sitten voi olettaa että nukun?

Tikrun herätessä menee televisio päälle ja kovemmat äänet. Minä vetäisin tässä vaiheessa vielä pieniä henkäyksiä sängyssä, mutta eihän siitä mitään tule kun korviin kantautuu puhe ja tulevan päivän puinti. Ja kun kuulee sanat ”koirille hei pitäisi antaa ruoka..” on viimeistään noustava. Jos minä en sitä olisi vahtimassa, antaisivat varmaan viikon ruoat kerralla, tosin herkkujakin täällä on saatu jo senkin edestä, ja vielä ennen aamupalaa! Ei vain meillä kotona tuollainen peli vetele.

Joten mitä saa kun yhdistää pari huoletonta, yhden huolehtivan, yhden hoosaajan ja yhden kontrollikummajaisen. Aivan, kasan kuuroja korvia ja toimintaa.

Ja kuka olikaan se kontrollikummajainen, täällä viittaa yksi punatukkainen tyttö. Minä kun olen jo pannut merkille kaiken missä mikäkin sijaitsee ja suunnitellut miten kaiken pitäisi mennä.

Mutta on täällä ihanaa, siitä ei ole pulaa. Mikäs olisi sen parempaa, kuin nauttia aamu tee ulkona auringon paistaessa ja kuunnellen sitä luontoa. Vaikka sitä hiljaisuutta kestääkin ehkä sen viisi minuuttia, on ne nautittavien arvoisia.

Tunnit, hetket, vuodet -muistot.

Onkohan tämä nyt sitä ikäkriisiä, kun alkaa muistella menneitä ja nuoruusvuosia. Ei kuitenkaan sitä mitä silloin oli, vaan ehkä enemmänkin niitä tunteita, sitä aikaa kun kaikki oli vielä edessä ja elämä oli huoletonta. Tai no, kyllähän sitä draamaa sai aina kehitettyä. Miltä tuntuisikaan olla taas 19vuotias, pakata tavarat ja lähteä poikaystävän ja ystävien kanssa mökille. Huudattaa musiikkia yömyöhään ja ottaa pari siideriä. Tulla humalaan ja nauraa kun kaikki tuntuu niin hassulta.

Okei, ehkä en sitä niinkään kaipaa mutta toisinaan kaipaan sitä että voisin olla taas sen ikäinen. Elää sen uudestaan. 19vuotiaana, seurustelin toisen kerran vakavasti ja minulla oli ystäviä, joista moni on jo kadonnut. Jos saisin hypätä nyt 10 vuotta nuoremman Miran ruumiiseen, tekisin paljon toisin.  Silloin mietin niin paljon ulkomaailmaa ja mitä se näkee minua katsoessaan, että unohdin kokonaan katsoa itse itseeni. Ehkä sokeus johtui osittain myös seurustelusta ja sen tuomasta paineesta, paineesta minkä kehitin omassa päässäni. Piti olla samanlainen kuin muut mutta kuitenkin niin erilainen ettei hän katoaisi. Voi kunpa voisinkin palata ajassa taaksepäin ja kuiskata itselleni, älä unohda itseäsi.

Mitä tarina kertoi 10 vuotta sitten? Se selviää vain katsomalla vanhoja päiväkirjamerkintöjä. Säilyttääkö kukaan muu vanhoja päiväkirjojaan, tai lukee niitä vielä vuosien jälkeen?

Tarina kertoo tytöstä, joka kirjoitteli paljon ajatuksiaan. Välillä niitä pystyi kutsumaan runoiksi, joskus vaihtuivat jopa rap-sanoituksiksi, mutta samankaltaisesta – surullisesta. Vaikka minkään ei pitäisi olla pielessä, kirjoista paistaa läpi tuska jota en edes muistanut. Vie aikaan jolloin en edes tajunnut ja ahdistus jonka olin unohtanut.

[16.4.2004]

My soul is ready to die, ready to leave this life.

But my heart don’t want to die, don’t want to leave you behind.

Toiset, ja toisten huudot jäävät mieleen, mutta omani olin unohtanut. Kaiken sen kiiltävän ja ihanan alla olikin jotain surullista.

[29.7.2004]

Hän pelkää kovaa maailmaa, vaikea on sun syliin kaatua ja itkeä, vaikea luottaa kun pelottaa.

Silloin joku kuiskaa hiljaa; ”Älä luota keneenkään, älä kerro kellekkään miltä tuntuu kun sydän särkyy hiljalleen, älä kenellekään myönnä olevasi heikko, niin sydän säästyy..”

Kuiskaa niin ja nukahdan mä kyyneliin.

Tuutikki oli vahvasti minun poluillani mukana, vaikka vuosi sen jälkeenkin tiemme erosivat hetkeksi, mutta rakkaus ja todellinen ystävyys laittoi meidän polkumme kohtaamaan uudestaan.

”You’re lost in the dark, waiting for a miracle.

Remember, that for me, you are not invisible.”

Rakkaudella Tuutikki

Ikäkriisi vai onko aika vihdoinkin kohdata muistot. Seuraavana vuonna poikaystävä lähti armeijaan ja tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, olen oikeasti yksin, tai siis sinkkuna eikä se tunnu pahalta. Ehkä en välillä vieläkään kuule kunnolla itseäni, mutta nyt minä en pelkää hiljaisuutta. Hiljaisuudessakin on niin monta ääntä. 

Musiikin voima

En ole tyttö joka herkistyisi romanttisten komedioiden äärellä, minua ei saa huokailemaan päähenkilöiden löydettyä sen rakkauden. Mutta musiikki, se saa minut parkumaan kuin odottava äiti tai teini hormoniensa voimin. Voikohan noin edes sanoa?

Eilen sen, kun kuulla sain

Epäilen vielä korviain

Mutta joka tapauksessa, olen aina pitänyt musiikista joissa on tarina, joka jotenkin vain kolahtaa. Lajilla ei juuri koskaan ole ollut väliä, toisinaan tuntuu että jokainen kappale kertoisi juuri minusta tai minun tunteistani. Mutta ne unohtuvat saman tien. Kuten nyt hittinä soiva Jason Derulon – Wiggle.

Ja sitten nähtiin kääntymässä musta limousine

Joka hänet vei pois eikä ajajaa nähnyt kukaan

Miksi hän mulle tehnyt tämän ois

Ja sitten jotkut kappaleet vain palaavat mieleen hiljalleen, kuin kuiskaten korvaan, mutta palauttaen tunteet pintaan. Ja sitten kappaletta on kuunneltava toistolla tuhansia kertoja muistoja vuodattaen. Viime yönä tämä kappale kuiskasi minun korvaani.

Viisitoista kesää, ei yhtään vähemmän
Mä mietin, kuinka saisin häneen suhteen lähemmän
Hänet päivittäin kun minä aina näin silloin ennen

Viimeksi olen kuullut tämän kappaleen, luultavammin 10vuotiaana, kun ensimmäisen kerran ihastuin poikaan. (Tosin sen jälkeen ”rakastuin” aina joka viikko uuteen poikaan.) Mutta silloin en voinut kuvitellakaan niin ikuista aikaa kuin 15vuotta. Mutta nyt siitä on kulunut se ja enemmänkin, mutta kappaleen kuullessani palasin taas siihen hetkeen, siihen kesään. Niihin muistoihin kun istuskelin luultavammin lähimetsässä ja haaveilin ihastuksestani. (Mitäköhän hänelle nykyään kuuluu?) Voi että, nauraahan tässä pitäisi.

Kun mä sain kuulla uutisen tuon
Niin mä uhkasin, että nyt juon
Pään heti täyteen
Vain hetken lohtu se ois
Kun unohtaa en koskaan kai häntä mä vois
Miksi luotani lähti hän pois?

Ja voi luoja minusta lähti parku.

Ja syytä miksi en tiedä vieläkään.

Viisitoista kesää mä salaa rakastin
Mut tunteitani käsitteli hän kuin pakastin
Mä kun melkein rakentamaan aloin lemmenpesää
Mutta kun yksin kulmille mä jäin,
Niin apeana ajatus on enää mielessäin,
Että minulle ei koskaan tulla voi uutta kesää

Ilman häntä ei tulla voi mitenkään uutta kesää

Onko sinulla kappaletta joka palauttaa tuntemattomia ja ihmeellisiä tunteita pintaan? Ja oletko kuten minä, istut koneen äärellä kuunnellen kappaletta ja yhtäkkiä huomaan ajan sujahtaneen ohi liiankin nopeasti. 

Tosin, tuota Jonne Aaronia ei haittaisi odottaakin vaikka se 15 vuotta..

Onks ikää?

29 vuotta ja neljä päivää. Niin vanha minä nyt olen. Vanhus, lähellä kolmenkympin kriisiä, tai sitten en. Välillä saan ihmettelyjä töissä siitä, kun kysyn alkoholia ostettaessa ostajan papereita, että eikö hän näytä 18 vuotiaalta. Sanon että kyllä, näytäthän sinä, mutta nykyään on kysyttävä jokaiselta joka vaikuttaa alle kolmekymmentävuotiaalta. Samalla pyydän heitä arvioimaan minut, arvauksia on tullut 18 -25 välillä, ja suu onkin pyöreänä kun kerron olevani aivan kysymysiän lopussa. Enhän minä todellakaan näytä siltä. Kerran jouduin jopa kaivamaan ajokorttini esiin kun ei muuten uskottu.

Ja sitä ikää on todella vaikea arvioida. Koettakaapa itse. Seuraava vastaan tulija, onko hän kuinka vanha. Entä seuraava, tai myisitkö tuolle rantaan menevälle tyttöporukalle alkoholia. En usko, että kukaan saisi täysiä pisteitä arvioissaan.

Joten hyvät ihmiset, älkääpä närkästykö siitä jos papereita kysytään. Emme tee sitä kiusallamme, tai nolataksenne teitä. Se kuulu meidän kaupan alan työntekijöiden päivittäisiin rutiineihin, kiitos niille jotka ovat jo kasvaneet tähän tapaan, he näyttävät paperinsa suoraan kassalle tullessaan.

Ja kuka on määrittämään miltä aikuisen kuuluisi näyttää, ennen se oli 18vuotta, nyt 30 jos ikärajan vuoksi katsotaan. Ja mitä sitten aikuisen kuuluisi tehdä ja olla elämässään. Miten pitäisi pukeutua, käyttäytyä, syödä,  juoda, seurustella –elää?

Kertokaapa se minulle. Minä en ehkä malliesimerkki ole, mutta nautin joka hetkestä.

Hän on tajunnut, että se on taas yksi vanhenemisen hyvä puoli; oppii paremmin hyväksymään sekä hyvät että pahat asiat.[Jane Green –Hiekkalinnoja]

Yksinäisen sukan tarina

Luulin aina sukan katoamista pesukoneeseen urbaaniksi legendaksi ja hassuksi sanonnaksi, mutta kappas vain ja koputetaan puuta, laitoin sukan pesukoneeseeni mutta ulos sitä ei sieltä tullut. Mihin ihmeeseen se meni? On ollut pää rungon sisällä katsomassa ja hyvä etten taskulampulla ruvennut sohimaan. Pieni harmaa Hello Kitty sukka, mihin katosit?

Parin viikon kuluttua tajusin uutta sukkaa koneeseen heittäessä, kurkistaa koneen taakse, ja siellähän se kadonnut sukka oli. Väsyneenä siis kannattaisi siis katsoa mihin suuntaan sitä sukkaansa heittelee.

Unimaailma

Näin sinusta taas unta

Miltäköhän tuntuisi saada tuollainen viesti, ja miten melkein toisella puolella maailmaa siihen reagoitaisiin.

Minä odotin sinua pitkään ja turhaan

Viimeksi tosin taisi olla niin että sinä jouduit odottamaan minua turhaan.

Samassa unessa kaadoin kolikkoni bussikuskin syliin ja siskoni pidätettiin vain koska seisoi väärässä paikassa.

Osa unista unohtuu saman tien ja toiset taas jäävät kalvamaan mieltä koko päiväksi. Varsinkin itseäni kalvasi tuo kolikkojen pudottaminen, unessa annoin mennä hymyn kanssa mutta valveillani jo mietin paniikissa paljonkohan katosi ja miten sen merkkaan kirjoihini.

Sanotaan että unet tulevat alintajunnasta, että öisin käsittelee ehkä tietämättäänkin asioita jotka vaivaavat päätä. Joskus niissä palaa edelliseen päivään tai tulevaan, mutta mitä kertoo uni jossa taivaankappaleet putoavat ja nousevat takaisin taivaalle?

Suistun painajaiseen ja havahdun siitä monta kertaa vain huomatakseni, että edessä on entistä pahempia kauhuja. Kaikki mitä pelkään, ja sekin mitä pelkään muiden puolesta, näyttäytyy niin yksityiskohtaisen elävänä, etten osaa pitää sitä muuna kuin totena. [Suzanne Collins – Nälkäpeli]

Ale ostoksilla

Kesä tuoksuu kasteiselle nurmikolle ja nokkosille, siltä tänään aamulenkillä tuoksui. Aurinkokin paistoi ihanasti, vaikka ei ollut kovin lämmin, (milloin minulla muka ikinä olisi?), minä työnsin kasvot kohti aurinkoa ja nautin. Ja niin tekivät koiratkin. Oi kunpa jatkuisi tällaisena juhannus, ihanana olona.

”Tuskin kukaan tulee vaatekauppaan juhannuksena..”

Ups, minä menin. Kävin hakemassa Cubukselta toisen collegepaidan, jota siskoni minulle suositteli. Yleensä minä en käy vaatekaupoissa, netti on asia erikseen, joten on ihanaa kun sisko on töissä sellaisessa ja voi aina minut vinkata ostoksille kun näkee minun näköisiä vaatteita. Ja paita oli vielä alennuksessa!

Paidasta ja ilmasta nauttien, tämä tyttö nappaa nyt koirat kainaloon ja suuntaa Haisulin luokse.

Viettäkää jokainen ihana juhannus, ja muistakaa juhannustaiat!

Ilman käsiä!

Tätä ei varmaan kenenkään naisen pitäisi sanoa ääneen saati myöntää, (joten herkkänahkaisemmat sulkekaa silmänne)mutta minä olen todella huono ihohygienian suhteen. Siis se perinteinen naamanpesu, miten se voi olla niin vaikeaa? Normaalisti voi mennä (oikeasti!) päiviä että jaksan pestä naamaani, ja liikun edellispäivän meikeissä töissä ja ulkomaailmassa. Ja sen olen kyllä näköinenkin!

Joten kesti aikansa ennen kuin otin käyttööni tarjouksesta ostaman Clearasilin kasvopesuaine automaatin.

Ja voi että tuo on hauska! Pieni aikansa siinä, niin kuin naisilla yleensä, meni asetellessa ja olin menossa ostamaan uusia pattereitakin siihen, kunnes tajusin että takaa löytyy on/off –nappi. Auttaisikohan tämä ihmeellinen melkein automaattinen vekotin minua muistamaan kasvopesun useammin? No se jää nähtäväksi, toivotaan ainakin niin!

Viimeinen laulu

Nyt se sitten lauloi viimeisen laulunsa, siis laturini. Vuoden se kestikin teippikiinnityksillä, mutta nyt aamut saivat taas uuden käänteen ja järjestyksen kun sarjojen katsominen keittiössä ei onnistukaan. Onneksi iPhonessa on katsomo ja ruutu palvelu joka pyörittää osaa sarjoista.

On outoa aina hypätä pois tutusta rytmistä ja tavoista, mutta sanotaan että olisi joskus hyvä muuttaakin kuvioitaan. Sen pitäisi tuntua vapauttavalta, minua se taas ärsyttää. Ainakin tässä tapauksessa, muutokset eivät ole minun mieleeni. Toisille muutokset sopivat mutta minulle ei, minä menen muutoksista sekaisin ja kiukkuiseksi.

Millaiset muutokset saavat sinut sekaisin, tai oletko tehnyt muutoksia rutiineihisi joista ei aiheutunutkaan odottamaasi katastrofia?

Muutoksen tuulet, saamari että vihasin niitä. Miksi niitten piti tulla ja murskata kaikki? [Marian Keys – Mercy Closen mysteeri]

Muistinko ottaa omaa aikaa?

Aika, se on hassu käsite, ainakin omasta mielestäni. Yhtäkkiä sitä katsoo kalenteria ja toteaa olevansa kesäkuussa, mihin se aika meni? Mutta sitten töissä sitä vilkaisee kelloaan ja huomaa olleensa vasta vartin töissä, vaikka tuntuisi tunneilta. Miksei nämä voisi mennä toisin päin? Nauttia kesän hitaasta tulosta ja odottaa seuraavaa kuuta malttamattomana, ja työpäivät voisivat vain hujahtaa ohitse huomaamatta.

Pitkään aamuvuoroja tehneelle nämä iltavuorot tuntuvat kuitenkin jonkunlaiselta vapaudelta. Olen aina ollut enemmänkin aamuihminen joten nyt on aikaa tehdä vaikka mitä! (Silti tuntuu että en saa mitään hyödyllistä ikinä aikaiseksi.) Tänäänkin olen jo ehtinyt pestä pyykkiä pari koneellista, käydä koirien kanssa puolen tunnin kävelyllä, katsoa sarjoja, järjestää laatikoita ja kohta lähdemme uudelle kävelylle ja samalla vien UFFin laatikkoon laatikoista pois heitettäviä vaatteita. Voisihan niitä yrittää myydäkin, mutta aina sekin jää roikkumaan tekemättömien asioiden listalle. Sitten joskus myöhemmin kun on aikaa.. ja sitä aikaa kun ei koskaan tunnu tulevan!

Aij että, paljon kerrottavaa paljon mietittävää paljon ärsytyksen aiheita, toivotaan että aika olisi minulle suopeampi kesällä ja saisin enemmän kirjoitettua. Ajatukset pyörivät päässä siihen malliin ettei sanoja tunnu saavan edes ulos. No jos aloitetaan edes tästä. Kesä 2014 täältä tullaan, ajan kanssa.

Askeleet

Kaikki uuteen ja tuntemattomaan siirtyminen tuntuu runollisesti vaikealta ja haikealta. Oli sitten kyseessä työpaikan vaihdos, uusi seurustelukumppani, muutto tai perheenlisäys, asioiden taakse jättämisestä ja luopumisestahan siinä on kyse.

Mutta entä jos ottaa askeleen taaksepäin, jonkin sellaisen minkä ottaminen on harmittanut, meinaako se että on pettänyt itsensä palaamalla taaksepäin, vai toimimalla oikein, ja palaamalla siihen mikä jo tuntui hyvältä?

Vanha askel on siltikin kuin uusi.

Oli se miten tahansa, askeleita otetaan ensiviikolla kuitenkin. Yksi kohti menneisyyttä ja yksi kohti tulevaa, ja aika taas kertoo, mistä jalanjäljistä voikaan olla tyytyväinen.

Valon vaikutus

Jos pitäisi listata ihanimmat asiat maailmassa, yksi niistä asioista olisi varmasti auringonvaloon herääminen. Auringon ensisäteet ovat kuin halaus pitkäaikaiselta ystävältä jota ei ole nähnyt pitkään aikaan. ”Huomenta rakas, en ole unohtanut sinua!”

Ihanuutta tietysti jatkaisi se, jos voisin rojahtaa sohvalle tai istua parvekkeella teekuppi kädessäni ja herätä rauhassa uuteen aamuun. Mutta aamuisin heti kun osoitan vähäisinpiäkään virkistymisen merkkejä, Rafi on heittäytynyt jo selälleen vatsani päälle vaatien aamurapsutuksia ja ulos lähtöä. Mutta viimepäivinä onkin ollut ihana jatkaa heräämistä pienellä aamulenkillä auringonvalon lämmittäessä kasvoja.

Ymmärrän hyvin niitä, jotka ovat ostaneet heräämisvalon talvipimeyden taltuttamiseen ja ylistävät niitä maasta taivaisiin. Ehkä minäkin ensi talvena? Tai sitten elän edelleen siinä toivossa että seuraavan talven voisin vain viettää sängyssä talviunilla.

Mutta lähestyvä kesä ja lisääntyvä lämpö ja valo on saanut minut heräämään aikaisemmin kuin talvella, ja on tosiaan ihana aloittaa aamu normaaliin aikoihin, eikä puolelta päivin. Enää ei tunnu että olisi kokoajan kiire jonnekkin, ja kaikki pitäisi ehtiä aikatauluttamaan. Koputetaan kuitenkin puuta varmuudeksi, ettei vain huomenna töihin lähtiessä jalassa ole vain yksi sukka ja hammasharja suussa kun juoksen kiireessä.

Minä siis vietän vappuni töissä ja siitä suoraan suunnataan koirien kanssa juhlistamaan ystäväni luo chihuvappua siman ja munkkien merkeissä kuten viimekin vuonna. Perinne? Ei haittaisi yhtään vaikka siitä sellainen tulisi.

Toivottavasti teilläkin on ihana vappu tiedossa. Onko teillä ylipäätään mitään perinteitä tai tapoja, aamubrunsseja, pukeutumista yms lähipiirissä? Olisi ihana kuulla miten muut viettävät tänä vuonna vappuaan!

Terapian (ja uuden koneen) tarpeessa

Voi pirhanan ja perhanan p*aska.

Sunnuntaina siis lähdin Salosta kotiin päin, laukku kirjoista painavana (kiitos suurkirppis), ja sitähän luulisi että hyvin menneen viikon jälkeen alkaisi myös toinen samanlainen. Mutta edelleenkin, elämä ei mene kuin elokuvissa, kirjoissa ja strömsössä.

Maanantain aloitin ihanasti heräämällä jo puoli kahdeksan auringonvaloon ja olin intoa täynnä päästä kirjoittamaan suurkirppiksen ostoksista, mutta into kaatui nopeasti, sillä ensimmäinen aamu aloitettiin tappelemalla kovalevyn kanssa –ja riita ei ole päättynyt vieläkään.

Siellä siis tosiaan on kaikki muistiinpanoni, kuvani –kaikkeni, ja nyt se on tehnyt tenän ainakin isomman koneen kanssa. Ja juuri siinä haluaisin hallita niitä asioita! Miniläppärissäkin kovalevy valittaa jostain ongelmasta joka pitäisi tarkistaa ja tarkistukseen menee miljoona vuotta. Voi hyvää päivää että hermot menee.

No sitten tiistaina, töissä odotti hullua hullumpaakin päivä jollaista en ole ennen nähnyt, sekoittiko pääsiäisen pyhät ihmiset vielä pahemmin kuin jouluna? Hyvin mahdollisesti. Töissä istuin siis kassalla kokopäivän, mikä on hyvin tavatonta meidän kaupassa, enkä ehtinyt edes juomaan. Asiakkaita tuli toisensa perään ja jonot luikertelivat hyllyjenkin välissä. Tämä voitti jopa maanantaina todistamani valintatalo hässäkän (4 tuntia ainoa kauppa auki, ihmisiltä loppu mämmi ja kerma, jonot kiersivät läpi kaupan) minkä vielä ymmärsin pyhästä johtuen, mutta arki, normaali arki ei ole koskaan pyhien jälkeen näyttänyt noin kaaottiselta. Kuulemma muissa kaupoissa aivan samanlainen meininki kuin meillä, ihmiset tuuppivat tönivät ja unohtivat käytöstavat. Ja hitaat ja kiireiset asiakkaat voisivat tulla eriaikoihin kauppaan, sillä ratkeaisi monesti monta ongelmaa.

No, tiistai meni siinä, väärinpäin kassalla istuen eli kipeää kättä kuormittaen. Keskiviikkona fiksuna tyttönä sitten rupesin aamutuimaan imuroimaan ja vielä fiksumpana tyttönä illalla töissä unohdin aivan kaiken ja lähdin nostelemaan painavia maitokuormia. Pam, käsihän siinä lopullisesti meni.

Lääkäri määräsi minulle sitten, omasta mielestäni ärsyttävintä hoitoa, lepoa loppuviikon. Minut hyvin tuntevat tietävät kuinka turhauttavaa tämä minulle on. Ei ehkä se lepääminen, vaan se että joudun vaivaamaan muita ja aiheuttamaan ehkä jopa harmia työpaikalle. Tai no, enpä nyt tiedä. Työkaveri ei saanut edes heitä sanottua kun olin selittänyt jo kuinka vuoroni paikataan. Kaikki siis hyvin eikä sen kummempia draamoja syntynyt. Ehkä.

Nyt sitten yritän nauttia näistä keväisistä ilmoista (ensimmäinen punkki löydetty Rafilta!) vain lepäilemällä ja olemalla. Onhan noita leffojakin digiboxille parit kertynyt.

Ja tiedättekö mikä auttaa parhaiten ärsytykseen? No ostoterapia tietysti! Kotiutin itselleni Toven juhlaa –muumimukin, tosin ilman silmälaseja, ja muumiperheeni sen kuin kasvaa. Ainoa terapiamuoto josta ikinä olen ollut valmis maksamaan, on kyllä mielestäni sitä terapiaa parhaimmillaan.