Onkohan tämä nyt
sitä ikäkriisiä, kun alkaa muistella menneitä ja nuoruusvuosia. Ei kuitenkaan sitä mitä silloin oli, vaan ehkä
enemmänkin niitä tunteita, sitä aikaa kun kaikki oli vielä edessä ja elämä oli
huoletonta. Tai no, kyllähän sitä draamaa sai aina kehitettyä. Miltä tuntuisikaan
olla taas 19vuotias, pakata tavarat ja lähteä poikaystävän ja ystävien kanssa
mökille. Huudattaa musiikkia yömyöhään ja ottaa pari siideriä. Tulla humalaan
ja nauraa kun kaikki tuntuu niin hassulta.
Okei, ehkä en sitä
niinkään kaipaa mutta toisinaan kaipaan sitä että voisin olla taas sen ikäinen.
Elää sen uudestaan. 19vuotiaana, seurustelin toisen kerran vakavasti ja minulla
oli ystäviä, joista moni on jo kadonnut. Jos saisin hypätä nyt 10 vuotta nuoremman
Miran ruumiiseen, tekisin paljon toisin. Silloin mietin niin paljon ulkomaailmaa ja
mitä se näkee minua katsoessaan, että unohdin kokonaan katsoa itse itseeni.
Ehkä sokeus johtui osittain myös seurustelusta ja sen tuomasta paineesta,
paineesta minkä kehitin omassa päässäni. Piti olla samanlainen kuin muut mutta
kuitenkin niin erilainen ettei hän katoaisi. Voi kunpa voisinkin palata ajassa
taaksepäin ja kuiskata itselleni, älä
unohda itseäsi.
Mitä tarina kertoi
10 vuotta sitten? Se selviää vain katsomalla vanhoja päiväkirjamerkintöjä. Säilyttääkö
kukaan muu vanhoja päiväkirjojaan, tai lukee niitä vielä vuosien jälkeen?
Tarina kertoo tytöstä,
joka kirjoitteli paljon ajatuksiaan. Välillä niitä pystyi kutsumaan runoiksi,
joskus vaihtuivat jopa rap-sanoituksiksi, mutta samankaltaisesta –
surullisesta. Vaikka minkään ei pitäisi olla pielessä, kirjoista paistaa läpi
tuska jota en edes muistanut. Vie aikaan jolloin en edes tajunnut ja ahdistus
jonka olin unohtanut.
[16.4.2004]
My
soul is ready to die, ready to leave this life.
But
my heart don’t want to die, don’t want to leave you behind.
Toiset, ja toisten huudot jäävät mieleen,
mutta omani olin unohtanut. Kaiken sen kiiltävän ja ihanan alla olikin jotain
surullista.
[29.7.2004]
Hän pelkää kovaa
maailmaa, vaikea on sun syliin kaatua ja itkeä, vaikea luottaa kun pelottaa.
Silloin joku kuiskaa
hiljaa; ”Älä luota keneenkään, älä kerro kellekkään miltä tuntuu kun sydän
särkyy hiljalleen, älä kenellekään myönnä olevasi heikko, niin sydän säästyy..”
Kuiskaa niin ja nukahdan
mä kyyneliin.
Tuutikki oli vahvasti minun poluillani
mukana, vaikka vuosi sen jälkeenkin tiemme erosivat hetkeksi, mutta rakkaus ja
todellinen ystävyys laittoi meidän polkumme kohtaamaan uudestaan.
”You’re
lost in the dark, waiting for a miracle.
Remember,
that for me, you are not invisible.”
Rakkaudella
Tuutikki
Ikäkriisi vai onko aika vihdoinkin
kohdata muistot. Seuraavana vuonna poikaystävä lähti armeijaan ja tunsin itseni
yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, olen
oikeasti yksin, tai siis sinkkuna eikä se tunnu pahalta. Ehkä en välillä
vieläkään kuule kunnolla itseäni, mutta nyt minä en pelkää hiljaisuutta.
Hiljaisuudessakin on niin monta ääntä.
