Helmikuu on hiihtokuu, maaliskuussa
sulaa jääjääjää, huhtikuu jo lämmittää.
Pikainen
vilkaisu vaatehuoneeseen todisti kuitenkin sen ettei kaikki suinkaan ollut
unta, ja tosissani olin siirtänyt talvivaatteet sinne ja eihän siinä muu
auttanut kuin kaivaa feikkiUGGit takaisin jalkaan, muut talvivaatteet saivat
mielenosoituksena luontoäidille jäädä paikalleen. Misakin sai päällensä taas
villapaidan ja oli ihmeissään mitä sitä nyt puetaan, ulkona tietenkin riemu oli
mieletön kun lumienkelikeli oli mitä parhain. Koira kuin omistajansa, jaa
hieman metsään mennyt tässä asiassa.
Viime
viikon aurinkoisilla aamulenkeillä tosin allekirjoitettiin koira kuin omistajansa -lausauhdus.
Olimme ennen aamupalaa kävelyllä ja tiellemme osui mies oman koiransa kanssa.
Tämä tuntematon karvakasa kun yritti tehdä tuttavuutta meidän neitiin sai hän
pienet ärinät päällensä. Mies ihmettelikin pelkääkö koirani tätä toista. Totesin
hänelle vain että koirani on aamukireä aivan kuin omistajansakin, meitä ei saa
häiritä ennen aamupalaa.
Tahtoisin
oikeasti työntää jonkunlaisen tikun päähäni joka tallettaisi ajatusvirrat ennen
kuin ne katoavat, sillä niin ne tekevät yleensä kun pääsen koneen ääreen
–katoavat. Tai sitten puuhailen jotain muuta etten ehdi koneelle ja luulen
muistavani sen asian ilman että kirjoittaisin sitä suttupaperille ylös.
Perjantaina
neitiGnuun pitämällä luennolla ajatuksia tulikin mieleeni tuhansia. Siinä
sitten kehdannut kaivaa penaalia ja muistilehtiötä esiin, ”juu ei tässä muuta, teen muistiinpanoja vain, eiei en sinusta!”.
Puhuimme
siis ajasta kun neiti gnuu sairasti. Puhuimme vertaistuesta, ja miten hoito
kaikilla yksilöllisesti toimii. Kuinka jokaisella on yksilöllinen sairaus
loppujen lopuksi, koska toisilla on takana puhtaasti laihdutus ja toisilla
taas, no jokin elämän tilanne mikä ajaa masennukseen ja sen kautta oireilemaan
ruoan kautta. Tai molempien yhdistys.
Itselläni vertaistuki on toiminut hyvällä että huonolla tavalla. Ensin huonona
sillä vertaistukenani oli vain juuri hoitoon päässeitä, sairastumisen
alkuvaiheessa olevia ja niitä jotka palasivat osastolle aina uudestaan.
Tällä
hetkellä paras vertaistuki mitä olen saanut on haisulini. Haisuli on itsekkin
tietoinen ruoan epäesteettisyyden aiheuttamista ongelmista pään sisällä, mutta
kuitenkin me olemme oppineet pitämään ruokaa normaalina asiana. Toivottavasti pian koittavat meillekkin (siis
minulle) ajat jolloin ei tarvitse miettiä aikoja jolloin pitää syödä ja tuntien
pohdinnan siitä mitä söisikään ja kaapista voi ottaa kiireessäkin vain jotain
koska pitää syödä. Pitää syödä elääkseen, ja minun on vielä nähtävä vielä se
miksi pitää elää, joten miksi syödä.
Siskoni
on taas aivan päinvastainen esimerkki tästä. Hän onkin sanonut että hän elää
syödäkseen. Hah, kunpa se olisikin joskus vain niin helppoa. Varsinkin tänä
aikana kun ruokaa pitää miettiä eettisyyden, lisäaineiden tai muun perusteella
kuten tekstissäni ruokasota pohdiskelin.
Mutta
haisulini, vertaistukeni kanssa olemme koetelleet päämme kestävyyttä uusilla
haasteilla ja lopulta todeten ettei se niin suuri askel ollutkaan kovinkaan
suuri otettavaksi. Tänään toteutimme taas yhden haasteemme, menimme
Hesburgeriin syömään –muuta kuin salaattia. Kalahampurilaisen. Itselleni
vaikeuksia tuotti miten
hampurilaisen syön kun olen tottunut haarukkaan ja veitseen, kun taas
haisulilla oli ongelmia pitää hampurilaisensa kasassa. Tuli kuitenkin syötyä ja
loppukommenttimme olikin; ei se ollutkaan
niin paha kuin ajattelin!
