Olen
aina ollut huono puhumaan tunteistani. Kai olen ajatellut että kyllä ihmiset
tietää mitä todella tunnen, kyllä he tietävät että hymyillessäni oikeasti
mieleni tekisi mieli huutaa. Joten kirjoitin, kirjoitin tunteistani mitkä
olisivat kuuluneet sanottavaksi. Niitä sanomalla ehkä en olisi nyt tässä, tässä
tilanteessa. Puhuin paperille, siis kuuroille korville.
Ehkä
jos olisin osannut puhua ääneen lauseet, olisi minun ja A:n suhde ollut
erilainen, se olisi ollut vahvempi tai kaatunut aiemmin. Äitini olisi ymmärtänyt
halata minua enemmän, isäni lopettaa juominen ja nähdä kuinka paljon se
oikeasti satutti. Mutta aika ja paperi kuluivat minun kääntäessäni kasvoni vain
sille.
Tuon
menneisyyden tähän hetkeen, yritän kulkea polkua ulkopuolisena, nähdä sen mikä
oli hyvää ja sen järjettömyyden mikä minua ajoi pois kaikesta. Kuvastan sillä
itselleni (ellei muillekkin) kuinka paljon paremmin asiat ovat nyt, kuinka rauhallisempi
olen mieleltäni. Enää kuolema (mitä, millloin, miten, miksei) pyöri mielessäni
ylittäessäni katua, tai tietty painolukema määrittele voinko nähdä ihmisiä.
Jotenkin
olen vapaampi kuin ennen, näen syyt ja seuraukset, näen menneen heikkoudet ja vahvuudet.
Tai heikkoudet, se etten osannut sanoa sanoja. Nyt minä päästän menneisyyden
äänet kertomaan miltä minusta tuntui, vaikka se satuttaakin. Vielä jonakin
päivänä osaan ehkä lukea enemmänkin, näen rivien väliin tuherretun tekstin
"apua" ja kurkotan käteni ottamaan siitä kiinni.
Siihen
saakka kävelen muistojen polullani sanoja kuunnellen.
