En
ymmärrä miten olen koonnut itselleni muumiperhettä viimeaikoina ja yhdistänyt
ihmisiä tiettyihin henkilöihin. Nyt löysin Niiskuneidin.
Niiskuneiti
hahmona on mielestäni sellainen joka rakastaa kaikkea kaunista, mutta on myös
herkkä ulkonäköpaineille. Milloin hän on leikkivinään olevansa prinsessa tai
löytölapsien äiti, hän on aina huolehtivainen. Vaikka kasvattilapset vetivätkin
hänet äärirajoilleen puri hän vain hammasta yhteen ja mumisi ”äidit eivät suutu”.
Kuten
Haisulikin, on Niiskuneiti yksi hahmoista josta en juurikaan pitänyt, mutta nyt
tämän uuden ihmisen, ystävän myötä olen katsonut Niiskuneitiä eri tavalla.
Tekisi mieli ottaa se vain syliin ja suukottaa otsatukkaa kun maailma on ilkeä.
Kuten
Haisulinikaan ei haise, ei tämä Niiskuneitikään ole pyöreä. Hän on pieni ja
kaunis ja iloisen keltainen.
”Älä
nyt itke enää, vaan syö voileipäsi, muumipeikko sanoi. Lähdetään sitten
kiipeilemään tämän metsän läpi. Ja kampaa hiukan otsatukkaasi, sillä minusta on
hauska katsella sinua kauniina.” [Tove Jansson – Vaarallinen juhannus]
