Unia
on aina vaikea muistaa, saati käsittää, herättyään. Viime yönä näinkin sekavia
unia, olin vuoroillani vanhempieni laatikossa, töissä, pakoilemassa
ilmapalloja. Yhtenä hetkenä myös tiesin ettei seuraavaa hetkeä tule ja mitä
päätin tehdä, tanssia ympyrää sadettimen ympärillä, ilman pelkoa. Tein sitä
joskus pienenä lapsena, juoksenneltiin kavereiden kanssa kilpaa sadettimen läpi
ja ympäri. Paras sadetin oli se joka sateen lailla heilui puolelta toiselle,
välillä saatoimme nähdä jopa pienen sateenkaaren. Aarretta emme vain koskaan
ehtineet etsimään iloltamme.
Katsoin joulun tienoilla (kai) 5-osaisen dokumenttisarja
Anne Frankista ja viimeinen osa, jossa Annen perhe lopulta löydettiin, sai
minut miettimään loppua. Kai Anne tiesi sen lopulta tulevan, ja kuinka pitkään
hän jaksoi olla toiveikas. Tiesikö hän että kiinni jääminen merkitsisi samalla
loppua, ja väistämätöntä kuolemaa. Vai oliko hän silloinkin toiveikas?
Kuule
Mamma, olen ajatellut sitä kaikkea aika lailla.
Itse siinä iässä en ajatellut juuri kuolemaa,
nykyään jokainen päivä. Tuleeko se suuri viikatemies ensiyönä, ja jos tuleekin
olisinko minä sittenkin halunnut nähdä huomisen auringonnousun? Se ei pelota
minua, luonnollistahan on että jokainen meistä poistuu aikanaan ja olisi
typerää kuvitella kaikkien menevän täysin sen elämänkaaren mukaan kuin
odotetaan. Syntymä-koulutus-työ-naimisiinmeno-lapset-eläke-nukahtaminen.
Enemmänkin huolestuttaa että teinkö kaiken mitä piti ja olenko unohtanut
jotain. Aivan kuin ovesta lähtiessäni tarkastan laukkuni moneen kertaan ja oven
ulkopuolella vielä mielessäni. Vihdoinkin kun olen päässyt lähtemään, mitä
tekisinkään jos huomaisin joutuvani palaamaan takaisin. Voisinko lähteä enää?
Minä en aio enää viettää tavallista
paikallaan pysyvää elämää. Luon itse oman onneni.
[Sitaatit Muumit –tv sarjasta.
60/101 Muumipapan muistelmat 1]
