ja
mä päätän sen, kenen oon tai en
Sain ainakin eilen pestyä kolme
koneellista pyykkiä. Viime yön unessa olin vaihtanut petivaatteetkin, joten
kyllä ärsytti, kun edelleenkin ne ilkkuivat minulle lipaston päältä. Jotkut
unet ovat sellaisia, ettei ollenkaan haittaisi jos ne olisivat yön aikana
käyneet toteen.
Aamuisen ilman nähtyäni ei kyllä olisi
yhtään haitannut vaikka olisinkin linnoittautunut peiton alle loppupäiväksi. Ymmärsin
hyvin miksi Misa ei ollut edes nenäänsä työntänyt peiton alta ulos kutsuessani,
päätti vain ryömiä syvemmälle piiloon. Mutta niin kuin ystävälleni mainitsin
tässä eräänä päivänä, kesää kohtihan me kokoajan ollaan menossa. Voitte vain
kuvitella millaisen ilmeen ystäväni minuun loi tuon sanoessani.. Mutta
edessäpäinhän se on?
En kuitenkaan saanut itseäni takaisin
peiton alle kun olin jo noussut, joten pienten ulkoilujen ja aamupalojen
-en possuillut ja syönyt kahta kertaa, vaan toinen
oli siis Misan-
jälkeen päätettiin lähteä lounastamaan
vanhemmilleni jossa melutasoa piti yllä jo Brandon. En ymmärrä vieläkään miten
tuollaisessa pienessä paketissa voi olla niin kamalasti energiaa. Ennen kuin ehdin
edes takkiani riisumaan, hän oli jo näyttänyt minulle moneen kertaan, kuinka
oli oppinut tekemään kuperkeikan.
Ruokapöydässä istuessammekin hänen pieni
pyllynsä ei pysynyt paikoillaan. Lopulta hän yritti nousta ja sanoi syömiselle ”ei
haluu” mutta mamma tokaisi napakasti takaisin. ”Äiti on sanonut ettei ole siitä
kiinni haluaako syödä, vaan siitä että pitää
syödä.” Fiksusti sanottu sisko. Tosin siskoni voisi vaikka syödä kokonaisen
joulukinkun ja päälle vielä laatikot, eikä se näkyisi missään. Ei, en ole kade
enkä katkera siitä että itsessäni näkyy jo yksi syöty ateria..
Päiväunien aikana päätin tehdä pientä
välipalaa, eli omena-raparperi kaurapaistosta. Kävin kaupassakin vielä
hakemassa vaniljakastiketta Brandonia ja mammaa varten. Sen ollessa uunissa
siivoilin vanhempieni keittiötä ja raahasin Misan mukaani viemään roskat. Tämä
on tätä koiran ulkoiluttamista kun omistaa chihuahuan joka on yhtä vilukissa
että mukavuuden haluinen, kuin omistajansakin.
Kuulin illalla äitini soittaessa, että
paistos oli liimannut Brandonin pienen pyllyn pöydän ääreen. Äiti oli ottanut
paistosta johon pieni suu oli tokaissut ”namnam” ja äitini ehdottaessa kahta
lusikkaa, oli tämä pieni pylly tosiaankin jo parkkeerannut itsensä pöydän
ääreen odottamaan. Äiti oli vielä laittanut siskolleni ja Brandonille kotiin
mukaan paistosta, joten luulisi sitten ainakin jonkun aikaa pojan pysyvän
kotonakin paikoillaan..
Itse en tapahtumaa todistanut, sillä
pääni oli pakottanut minut jo lähtemään kohti kotia ja rauhoittumaan. Siinä
ajaessani kohti kotia mieleen nousivat Kirstin perjantaiset sanat. ”Jos jotain tulee niin tiedät varmaan mihin
soittaa.” Kotiin päästyäni en edelleenkään tiennyt keitä nämä olivat. Nimiä
putkahti päähän, mutta miksi soittaa jos toinen ei ymmärrä tai ratkaise
ongelmaa? Ketä sellainen hyödyttää, saa toiselle vain pahan mielen
valittaessaan. Jo pienestä asti, olen oppinut, ettei harmia ja kiukkua pureta
muuta kuin omassa rauhassa ja itseensä. Muuten voisi satuttaa/loukata jotain
toista. Ja jo pienestä pitäen en ole halunnut koskaan loukata ketään. Miksi
turhaan kun lähempääkin löytyy sopiva kohde.
