Talvi hiipii taas huomaamattani kohti minunkin asuinaluettani. Olin jo elätellyt toivossa, että Matinkylä säästyisi tuolta kamalalta kylmyydeltä ja tulisi trooppiseksi asuinseuduksi. Näköjään on totta että toivossa on hyvä elää.
Aamu alkoi siis järkytyksellä että
maassa oli routaa, joten siis ulkona kylmä. Jostain kumman syystä Misa päätti
vetkutella jonkun mojovan hajun äärellä ikuisuuden, ja minä sain päivän
liikunta-annokseni siinä hyppiessäni. (joka ei vieläkään auta, ainakaan minua,
jos on kylmä.)
Nyt olisin voinut piristää niitä jotka
päivittäin kyselevät mitä ajatuksissani pyörii, ettei pääni sillä hetkellä
ollut muut kuin jumissa. Pääni sulattua ajatukseni palasivat takaisin vieteri
tilaan.
Ajatukseni tulevaisuudesta ja
nykytilanteesta on verrattavissa vietereihin tai rikkinäisiin mittareihin.
Viisari hyppii edestakaisin ja kun se hetkeksi pysähtyy ”oikealle” vasen vääntää
sen takaisin kyselyillä. Mitä tehdä kun täysi-ikäinen ihminen on vastuussa vain
itsestään ja häntä ei voi mihinkään pakottaa, on välinpitämätön tulevastaan
että ympärillä katselijat vain turhautuvat?
Ne
kysyy multa:
"Mitä
kuuluu, näytät kalpeelta"
Kun
asfaltilla leikin kuollutta
Ei
ne voi käsittää
Mä
en nää, mä en missään nää
Enää
mitään järkeä
Se
riivaa mua, repii sydäntä
Tauti
vie mut mennessään
Sä
et nää, sä et jälkees nää
Sitä
petoa joka jyllää
Se
piinaa, polttaa mun sydäntä
Ei
koskaan hellitä
