On
sitä myönnettävä tulleensa vanhaksi kun teknisten laitteiden käyttö tuottaa
pään vaivaa. Selostekin näyttää jo heprealta. Teini-ikäinen siskonpoikani
jaksaa selittää android-puhelimien eroista, ja minä ihmettelen vain mikä ihmeen
android?
Välillä
tuntuu että jopa isäni tietää minua enemmän koneista, mikä on täysin outoa,
sillä minunhan pitäisi olla näitä
uuden ajan lapsia jotka tietävät mistä napista painaa. Mutta entä jos niitä
nappeja on aivan liian monta?
Ennen
osasin tehdä vaikka mitä, koneellakin vietin aikaani enemmän kuin laki (tai koulu) olisi sallinut.
IRC-galleriassa tuli käytyä tunnin välein, ja samalla taustalla oli avattuna
ties mitä ohjelmia. Keskustelin reaaliaikaisesti mirc- ja irssi-ohjelmilla,
koodasin IRC-gallerian sivuni modausta, muokkasin kuvia AdobePhotoshopilla, kuuntelin
musiikkia winampilla, mesetin MsnMessengerillä, pelasin Simssiä, aapelin
minigolfia ja hain samalla musiikkia sekä elokuvia.
Meillä
oli silloisen avomiehen kanssa aika killeri kone. Siitä tuli tapeltuakin kumman
vuoro siihen onkaan mennä, siinä oli kaikki kuvat ja parhaat ohjelmat. Lisäksi
se ei jumittanutkaan kiitos lukuisten rahallisten panostuksin milloin
kovalevyyn tai äänikorttiin.
Journalistikkaa
opiskellessanikin leikin ties millä taitto ohjelmalla ja teksti sulahti mahtavasti oikeisiin koloihinsa
ja paikkoihinsa.
Nykyään
minä hermostun jo siitä kun word-ohjelma ei toimi kuten tahtoisin. Teksti ei
enää sulahda tarpeeksi nopeasti vaan saan ajatuskatkoja ja hetkellisiä
toimettomuuden tunteita kun en muista mistä sitä riviväliä vaihdettiinkaan.
Kuvanmuokkaus
ohjelmia minulla ei ole ollut vuosiin, mitä nyt koneen oma paint. Sillä en
osaisi piirtää edes hiirtä.
Kuulen jo Camin tuhahdukset
korvissani, ”Niin Mira, nyt hankitaan sulle se kunnon pöytäkone!”
Milloin
maailmasta tuli näin tekninen ja monimutkainen paikka elää? Tai ehkä jos sitä
yrittäisi pysyä maailman mukana ja oppia. Ehkä pian minunkin taskustani löytyy
iPhone tai vastaava.
