Lapsuudenkotiin
on aina kiva palata, mutta ei tätä kauan kestä. Olin eilen jo kiroamassa koko
maailmalle, kun päivä ei mennytkään niin kuin olin kuvitellut. Teki mieli
huutaa äidille, Misalle, tikrulle, siskolle, haisulille, naapureille, linnuille
–aivan kaikille ja kaikelle, vain sen vuoksi että olin vihainen itselleni. Olin
vihainen koska olin hermostunut ja levoton. Käänsin kaiken negatiivisuuteni
itseeni ja eilen taas iski kamala läskirumapersejapylly –ahdistus. Teki mieli
ajaa auto päin toista, juosta olympiamaraton, leikata palasia jaloistani. Kumma
kyllä missään vaiheessa ei tehnyt mieli vain huutaa ja itkeä. Ja se olisi
kuitenkin helpottanut varmasti kaikista eniten. Yritä nyt ruma lapsi itkeä kerrankin paha olo pois.
Onneksi
loppuillasta kävimme äidin kanssa kävelyllä, mikä avasi hermojani, ja saunassa
rentoutumassa. Saunan jälkeen lukittiin itsemme television ääreen Neiti Marplen
ja Koston ajaksi. (Turha) hermoilukin oli kuluttanut energiaa sen verran, ettei
minun tarvinnut kuin raahata itseni sänkyyn ja olin jo unessa. Unessa tosin
näin vain kuvia siitä miten Kosto sarja tulisi jatkumaan. Tyhmään kohtaan
lopettavat aina tuotantokautensa, juuri sellaiseen että haluaisi tietää
enemmän. Perhana.
Toivotaan
että tämä päivä sujuisi paremmin. Omaan kotiin kuitenkin ajattelin palata vasta
kun isä tulee takaisin reissultaan. Luultavammin jo keskiviikkona.
