Olen
paljon puhunut Haisulista ja lukija voikin luulla, ettei minulla enää ole muita
ystäviä. Tai etten näkisi heitä juuri koskaan. Asia ei kuitenkaan ole niin.
Minulla on pari muutakin.
Minulla
on Niiskuneiti. Niiskuneiti vietti kesänsä nyt mökkeillen mutta uskon (ja toivon) että arjen tullessa takaisin
kuvioihin ja palautettua Niiskuneidin pääkaupunkiseudulle, näemme taas.
Minulla on Cami. Melkein kuukauden päästä vietämme 2-vuotispäiväämme. Luultavammin taas porsastellen. Päivittäin tämä jaksaa soitella minulle ja kertoa kuulumisiaan, toisinaan huonolla hetkellä toisinaan silloin kun olen juuri ajatellut häntä. Mikä siinä on niin vaikeaa itse soittaa? Pelkään häiritseväni?
Sitten
minulla on ystävänäni myös Tuutikki. Ennen hän kulki omalla nimellään täällä,
mutta päätin vaihtaa sen, sillä hänestä tulee mieleen Tuutikki. Moni muumi
kirjoja lukenut tietääkin Tuutikin ilmestyvän vain talvisin uimahuoneeseen,
siellä hän lämmittelee vieraita, ja on aina paikalla. Nyt talven tullessa
uskonkin lumen lukitsevan minut hänen luokseen kädet lämpimän kupin ympärille. Ja
hän jos kuka jaksaa varoitella pikku Myytä lumikuningattaresta.
”Miksi sinä kuitenkin menit sinne
jäälle, vaikka Tuutikki varoitti sinua, miksi?” –Tuutikin
poika 3v muumiristeilyllä pikku-Myylle.
Tuutikki
on sellainen ystävä joka osaa vihastua, mutta aina on kuitenkin paikalla. Hän
ottaa aina minut halauksin vastaan. Hän on kutsunut minua tyhmäksi ja on
turhautunut minuun useasti. Hän huomaa aina oleellisen ja tärkeimmän kun minä
en välitä.
”Mitä noissa housuissa on? Verta? Nyt hyvä
nainen housut pois ja äkkiä! Hyvät housut pilaamassa..”
Tuutikki
on se jolle voin sanoa että minua pelottaa. Hänelle voin näyttää arpeni ja kertoa
tarinan kaunistelematta. Hänelle ei tarvitse peitellä mitään, hän tietää
kuitenkin sen mitä jätän sanomatta. Hän näkee ja kuulee jo valheellisen äänen
lävitse. Hän tietää milloin minun ääneni kuuluu, ja milloin kuuluu sen toisen,
sen jota ei saisi olla, sen äänen joka ohjailee minua, sen jota hän vihaa.
Tuutikki katsoi hetken, sitten hän
meni takaisin uimahuoneeseen ja pani vesikattilan kamiinalle. Niin, niin hän
ajatteli huokaisten. Näinhän niiden seikkailukertomuksissa aina käy. Pelastaa
ja tulla pelastetuksi. Miksi ei kukaan kirjoita koskaan niistä, jotka yrittävät
lämmittää sankareita perästäpäin? [Taikatalvi ©Tove
Jansson]
