Tarhaikäisenä
halusin olla suloinen ja pieni kuten muut, ja kaunis kuin prinsessa. Muistutin
enemmän Michelin ukkoa kuin prinsessaa. Tahdoin kauniin lauluäänen kuten Pieni
Merenneidolla, mutta ulos päässyt ääni kuulosti enemmänkin harakan huutoa.
Pienenä
ehkä uskoin itseeni enemmän, uskoin että minä olin suloinen, omalaatuinen ja
laulutaidon omaava. Kunnes ala-aste alkoi ja ulkoiset paineet kasvoivat.
Jonossa pääsi etummaiseksi pienin tyttö, ja minä olin se, aina toiselle
luokalle asti kun luokkaamme tuli uusi tyttö joka oli syntynyt keskosena. En
edes ymmärtänyt silloin mitä keskonen merkitsi, mutta minä inhosin itseäni ja
vanhempiani kun en ollut syntynyt sellaisena.
Luokkien
vaihtuessa isompiin myös sosiaalinen paine koveni. Kuulin enemmän ja enemmän
tekeväni noloja asioita (kuten
röyhtäileväni julkisesti, syövän suu auki, pukeutuvani väärin yms) ja
halusin muuttaa asian. Aloin kiinnittämään huomiota enemmän siihen kuinka
istun, kuinka pureskelen ruokani, miten kuuluu pukeutua. Fanitin musiikkia
josta en edes ymmärtänyt, yritin olla toisille mieliksi pitämällä samoista
asioista kuin muut. Katsoin siskoani, sitä kuinka niin paljon erosin hänestä,
josta kaikki pitivät ja oli niin kaunis kuin kauniiden ja hirviöiden Belle. Aloin uskoa jumalaan, sillä paras ystäväni
uskoi siihen ja he kävivät kirkossa joka viikonloppu. Vapaa-ajat kuitenkin
leikin yhä nukeilla naapurin nuorempien lasten kanssa, ja teimme matkoja
mielikuvituksemme voimin.
Ylä-asteen
alussa ilmoitin näille nuoremmille ystävilleni että minä en leiki enää. Tahdoin
näyttää itselleni, muille, vanhemmilleni sekä naapurivanhemmille kuinka
vakavasti otettava ja aikuinen minusta on tullut. Ensimmäisenä päivänä koulun
alkaessa aloin itkemään kun ylemmän luokan tyttö haukkui lyhyitä housujani
kovaan ääneen. Samoihin aikoihin aloitin sirkuskoulun, jossa tein oman tarinan
elämästäni, ja kotona taas kirjoitin päiväkirjaa kaikesta siitä mitä olisin
halunnut oikeasti tapahtuvan. Elin ehkä omassa maailmassani, omassa tarinassani
jonka olin piirtänyt päässäni. Kuinka tämäkin tyttö saisi sen pojan ja kuinka
koiranpentusuloista se olisikaan.
Koulussa
katselin kateellisena rinnakkaisluokalla olevaa tyttöä joka oli mielestäni niin
kaunis ja laiha. Vaaleat hiukset ja suosittu, niin sosiaalinen ja pojat pitivät
hänestä. Silloin rukoilin jumalalta että olisin joku päivä yhtä kaunis ja pieni
kuin hän, pienempikin. Tahdoin olla kaunis kuin ruusu, päältä niin kaunis mutta
varresta kapea ja piikikäs.
Joten
en osaa sanoa mistä kaikki se inho sai alkunsa. Katsoinko peiliin liian
aikaisin elämässäni huomatakseni kuinka ruma olen ja kuinka en kuulu muiden
kauniiden joukkoon. En voi merkitä vain yhtä tapahtumaa, tai ympyröidä tiettyä
henkilöä syypääksi tapahtumiin. Ei ole ketään muuta syyllistä kuin minä itse.
Tällaiseksi olen vain syntynyt ja sen kanssa lopulta oppinut elämään.
