Hyi yök en syö – avaus

Syömisvammailua tai ei, olen mielestäni aina ollut kovin nirso tai valikoiva sen suhteen mitä syön. Joko pitää olla aina samaa tai ainakin sitä muistuttavaa ja uuden yrittäminen oli kuin tikulla silmään. Pienenä olimme usein hoidossa naapurissa, ja hän teki aina suklaapuuroa meille. Itkien vihasin jokaista lusikallista. Anteeksi nyt vain naapurin Riitta mutta se oli kammottavaa. Valkosipuliakin vihasin ja sipulia, kunnes aloin seurustelemaan sellaisen kanssa joka taas rakasti niitä.

Ainakin olen ollut lapsena nirso verrattavissa kaksoissiskooni sekä myöhemmin molempien siskojeni poikiin. Esimerkiksi uutena vuotena söinköhän minä vain nakkeja kun siskoni vieressä veteli katkarapuja. Kavereiden synttäreillä inhosin kun cocktail tikuissa oli juustoa mukana. Jouluna minuun sai alas vain limppua ja kinkkua. Kaikki muu (varsinkin graavi- sekä kylmäsavulohet, joita siskoni söi) oli hyiyökensyö – tavaraa. Jo siis varhaisessa vaiheessa elämääni opin nyrpistämään nenääni oikean lausahduksen kera kaikelle minua ällöttävälle ruoalle.

Nykyään syömistottumuksien ja iän muuttuessa hyiyökosasto on kutistunut että kasvanut tasaisesti. Listalle on tullut uusia, samalla poistellen vanhoja. Joskus sinne hypähtää takaisin joku yhtä nopeasti kuin se yritti sieltä livistääkään. 

Nykyään tämä hyi-yök-en-syö lausahdus on kovin kuultu minun ja Camipupuni suusta. Ensimmäinen kerta taisi olla kun katselimme työpaikkamme valmisruoka tiskiä näin joulun alla. Siis pateet? Kuka niitä ylipäätään syö? Tai muutenkin hyytelöt ja muut sen suuntaiset. Lihahyytelöön en ole varmaan koskaan uskaltanut koskeakaan, ja muistan kuinka sain kokonaisen ruokapöydän räkättämään Lapinlahdessa kun laitoin hyytelöni hyllymään. Ymmärrän nyt mitä tarkoitetaan kun sanotaan joulupukin mahan hyllyvän kuin hyytelö.

Mitä muuta tähän kategoriaan kuuluu. No kaikki limaiset, varsinkin limaiset karkit. Entinen poikaystäväni valitsi aina makuunista pussiinsa juuri niitä käärmeitä yms jotka näyttivät uiman omassa limassaan. Silloin en halunnut koskeakaan hänen karkkeihinsa. Kummallista kyllä, näin karkkihiirenä, on joitain sellaistakin mitä en siedä.

Sitten mauste/suola/herkkukurkku. Siis hyi yök en syö. Kuka ikinä päättikään työntää kurkun etikkaliemeen ei voinut ajatella tarpeeksi pitkälle.

Kaikki haisevat juustot. Jouluisin on vaikeaa istua pöydässä kun ympärillä melkein jokaiselta löytyy jotain aromaattista maitotuotetta lautaseltaan.

Piimä. Minä yritin, siis oikeasti yritin maistaa sitä ollessani toisella luokalla. Oksennushan siitä tuli.

Popcorni ja riisikakut, miten kukaan voi pitää kuivaa ja narskuvaa tuotetta herkullisena? 

Ja narskuvasta puheen ollen, leipäjuusto tai kuten osuvasti entinen poikaystäväni sitä kutsui narskujuusto. Hän tosin sanoi sen hyvällä tavalla, minä en vain koskaan ole ymmärtänyt mitä ihanaa on asiassa joka narskuu suussa.

Muutkin kumiset juustot, feta- ja vuohenjuustot. Jälkimmäinen on vielä haisevaa. Haiseva ja kumimainen yhdessä on jo valmiiksi käsittämätön yhdistelmä.

Pähkinät ja mantelit. Kuivia mauttomia papanoita.

Oliivit, limaisia ja löllöjä.

Juustonaksut, tarvitseeko erikseen mainita niiden hajua?

Nämä näin ainakin mainitakseni.

Listalla oli ennen sienet ja kesäkurpitsa, mutta nykyään en saa niistä kyllikseni. On se kumma kuinka makuaisti ja –mieltymykset voivat muuttua, ties vaikka vanhainkodissa suurinta herkkuani ovat riisikakut juustojen ja maustekurkkujen kera.