Polilla hoitaja kysyi tänään mielialaani. Rupesin
pohtimaan olenko ollut muuta kuin - no vain ollut. Pohdin sitä vielä
kävellessäni Misan kanssa metsässä. Kyllä iloitsen (vai iloitsenko) asioista ja olen toisinaan suruissani, mutta en tunne. Hymyilen jos näen oravanpoikasen ylittävän tien, ja
nauran kun siihen on aihetta. Mutta tunnenko tosiaan niin, vai teenkö tunteita
tavan vuoksi, koska ne kuuluu tehdä? Tai koska ne ovat vain tunteita joita
tunnetaan. Mutta miten ne tunnetaan? Tunnenko jos epäilenkin?
Asiat mitkä olisivat ennen liikuttaneet minua, eivät
juuri hetkauta suuntaan tai toiseen. Kuten olemassa olonikin, tunteenikin
tuntuvat vain joltain. Tuntuu kuin olisi vain kädestä toiseen siirtynyt esine
joka vain on paikallaan ilman
kummempia tarinoita. Ei sitä ihan viitsi heittää poiskaan muttei siihen tunteitakaan
liity. Se vain on. Jokin. Jotenkin. Jonkun vuoksi.
Mutta miksi?
Toiset hukuttavat itsensä lääkkeisiin ja alkoholiin,
käyvät kumartamassa posliinijumalaa tai juoksevat raekuuronkin sataessa.
Rikkovat ihonsa, itkevät silmät punaisiksi, huutavat, lyövät –näyttävät pahan
olonsa. Joskus ajattelen että se olisi helpompaa jos yhä tekisin niin, näyttäisin
suoraan miltä tuntuu toisinaan, itkisin viikon sen vuoksi että joku on
roskannut lähimetsän koulukirjojen silpuilla. En vain osaa enää. Nykyään vain
olen. Esine, puunrunko, lehti ilmassa, sammal. On vain koska se on, ilman syytä
miksi. Se on vain aina ollut, ketä kiinnostaa lopulta miksi.
Ei syöminen ole minulle mikään ongelma, te vain
teette siitä ongelman.
