Lapsuuteni oravana

Kas kuusen latvassa oksien alla
on pesä pienoinen oravalla.
Sen poikaset siellä ne leikkiä lyö
ja pikku hampailla siementä syö.

Pienenä taisin olla jonkin sortin huimapää. En pelännyt että jokin sattuisi, tavoittelin aina vain enemmän. Oli se sitten keinusta hyppääminen yhä hurjemmista vauhdeista, tai kiipeäminen vielä vähän ylemmäs kotimetsän puissa. Ihaninta oli istua aivan puun latvassa ja tuntea puun heiluvan tuulen mukana allaan. Minä en ollut kuin osa luontoa. Hurjimpana temppuna taisi olla puun latvassa ylösalaisin roikkuminen, kuten kaikkialla, rakastin olla pää alaspäin.

Sirkuskoulussakin lempivälineeni olivat trapetsit ja kankaat, niillä sai pyöriä pää alaspäin tuntien itsensä täysin jonkun muun hallitsemaksi.

Ehkä pienenä olin oravan ja lepakon yhdistelmä, poukkoilin aina vain korkeammalle ja jos joku pyysi vielä korkeammalle, minä menin. Ja lopulta roikuin pää alaspäin.

Vanhemmiten keho kuitenkin alkaa tuntea pelkoa enemmän, tiedostamattaankin. Enää ei voi vain hypätä laiturin nokan päästä suoraan veteen vaan on kastettava ensin pikkuvarvas, kokeiltava onko turvallista. On tiedettävä onko pohja kivikkoinen vai tasainen. Tai onko se muta- vai hiekkapohja. Entäpä ne kalat, hyökkäävätkö ne jalkoihin. Onko täälläpäin tavattu haita?

Keho on jo valmiiksi pelokas. Varomme huomaamattamme kuumia liesiä ja kattiloita. Jos osumme johonkin kuumaan, reaktiomaisesti vetäisemme itsemme pois. Tasapainoillessakin kädet siirtyvät yhä herkemmin sivulle, kuin hallitsemaan tilannetta. Aikuistuminen on siis yhtä hallitsemista.

Pari vuotta sitten orava makasi kämmenelläni, vain pieni poikanen. Oli raukka tippunut vanhempieni katolta ja samalla menettänyt perheensä. Soitimme eläinsuojeluun ja pidimme siitä huolen sen aikaa kun he saapuivat noutamaan pienen pennun. Se vain nukkui niin suloisesti, kuin pieni pehmeä pallo. Olisikohan Misa ollut kovinkin loukkaantunut jos perheeseemme olisi tullut myös oravanpoikanen?

Kadehdin vieläkin oravia, niin pelottomasti hyppivät puusta puuhun, oksalta oksalle. Ehkä ensi elämässä sitä voisikin syntyä oravana, huimapäisenä vipeltäjänä. Pähkinät vain jättäisin muille, tuskin niistä oppisin pitämään seuraavassakaan elämässä.

Ja kuusonen tuutivi tullessa ehtoon
siell’ oravan poikaset tuttuhun kehtoon
ja elämä siellä on herttaisaa
kun kuusen latvassa keinua saa.

[Laulun sanat lastenlaulusta: Oravan pesä]