Välillä
minullekin iskee sellainen, nimittäin asukriisi –ja oikein isolla koolla. Yleensä
olen onnistunut välttämään ne, sillä töihin lähden suunninpiirtein sängystä
nousseena, ja palaan illalla sinne takaisin. Siis sänkyyn. Ja viime viikolla
salossa vietin naamattomana ja vaatettomana, eli en siis meikannut ja miettinyt
mitä sitä pukisi. Mutta nyt on palattu takaisin espooseen ja olisi tiedossa
ystävän tapaaminen. (Vihdoinkin Mirppu
vihdoinkin! )
Olen
aina ollut kameolontti, tosin huonolla tavalla. En niinkään ole sulahtanut
sovittuun seuraan kuin voinokare puuroon, pikemminkin voinokare on yrittänyt
sulautua maitolasiin. Enemmän olen miettinyt miten toinen pukeutuu, ja mistä
toinen tykkää. Miten toinen haluaisi minun pukeutuvan. Ja yrityksissäni lopulta
mennyt täysin metsään, varsinkin oman oloni suhteen, valkoisella taustalla
erottuu enemmänkin sateenkaari loistaen huonolla olollaan.
Ja
nyt on tiedossa magean rokkimimmin tapaaminen, laittaisinko skottihameen ja
sukkahousut? Mutta onko tyhmää laittaa sukkahousut hameen alle, ja mikä paita
sen kanssa. Laittaisinko väriä vai näytänkö täysin pelleltä. Ja kuuluuko
jalkaani kiilakorkotennarit vai luottoconverset? Miksi juuri tällaisina päivinä
se uusi lempi jättineuleeni lojuu pesukoneen pohjalla likaisena.
Joku
sanoisi, että pukeudu oman tyylisi mukaan, mutta mikä on tyylini?
Asukriisi
a.k.a APUA.
Tällaisina
hetkinä sitä toivoisi toisen soittavan ja peruvan.
”Sori ei nähäkään kun ei sulla mitään
vaatteita ole.”
Onneksi
ystävyys on tärkeämpää kuin vaatteet.
