Koirallinen

Tuntuu tyhjältä. Olin jo niin tottunu siihen. Kaksi päivää tuntui jo siltä kun niin olisi ollut aina, että asunnossani asustelee kaksi pientä koiraa. Aikoinaan, kun vielä seurustelin entisen poikaystäväni kanssa, harkitsin ottavani toisen koiran kun Misa on isompi (siis vanhempi). Mutta eron jälkeen olen vain ajatellut etten pärjäisi kahden pienen koiran kanssa, ne onnistuisivat vielä sitomaan minut kiinni johonkin ja lyöttäytyä minua vastaan koirien tapaan ovelasti, mutta nyt se on todistettu toisin, minä pärjäsin! Ja nyt tosiaan on tyhjä olo ilman sitä toista toheloa tuossa.

Tikru ja sisko oli ottamassa sitä jo omiin taskuihinsa, vaikka totesinkin pennun kanssa olevan haasteita. Tosin taisin vain itselleni yrittää selittää miksi en voi ottaa toista, mutta nyt mietin että miksei?

”Äiti, ei kerrota kellekkään mutta otetaan se silti salaa, ja Misa myös!”

Jos Ralphien ottaisin, olisi tietenkin napsaistava miehinen jatke ensimmäisenä pois. Ja opetettava koirat istumaan takapenkille, ellen liitäntä turvavyötä löytäisi. Ja taloudelliset menot pitäisi aina muistaa. Chihuruokaanhan menee tuskin 10e kahden kuukauden aikana..

Mutta meillä siis meni hyvin. Energisempi se oli kun Misa pentuna koskaan, ja teki kaikkea hauskaa ja hassua että oli vaikea olla nauramatta. Löysi peilin ja peilikuvansa, mitä ei tainnut ihan tajuta, meni aamutossuihini sisään pää edellä, yritti väkisinkin päästä viereeni nukkumaan, lopputuloksena hänen takapuolensa oli Misan naaman päällä. Aamuisin kun tajusi minun olevan hereillä tunki kielensä naamaani niin innolla etten tiennyt miten olla. Ja yöllä käydessäni vessassa hänen oli pakko tulla mukaan, ja voi sitä intoa kun tulinkin takaisin sänkyyn.

Luulen että Misallakin oli hauskaa, vaikka ei sitä viitsinytkään näyttää. Välillä olin näkevinäni jopa silmänpyörityksiä sen katsoessa pennun touhuja.

Ja vielä 10vuotta sitten pelkäsin koiria.

Kyllä se rakkaus saa ihmeitä aikaan.

Jos joku haittapuoli pitää löytää, niin voi perhana kun se on niin tumma ettei siitä saa kunnolla kuvia!