Kyllä tänään se tapahtui, nimittäin talvitakin
korkkaaminen. Pitkään olen jo jaksanut sinnitellä tuolla toppaliivillä
ulkoilut, kai olen sisäisesti odottanut sitä lunta tai jäätä talvitakin pukemisen
syyksi. No tänään ainakin jäätä oli autojen ikkunoissa, ei siis yhtään
harmittanut liikkua julkisilla. Jotenkin taisi vähentää sekin harmitusta että
olin muistanut laittaa sukkahousut jalkaan ennen lähtöä.
Aamulla koiran
vieminen ulos on hyvä keino tarkastaa sää. Meidän perheessä miinusasteet
huomataan siitä että astutaan ovesta ulos, kävellään roskiskatokselle päin ja
asiat hoidettua nopeasti takaisin. Sateen, että käännytään ulko-ovella heti
takaisin, paukkupakkaset taas ettei koko koiraa näy ulos kutsuttaessa missään.
Ymmärrän hyvinkin miksi sanotaan koiran muistuttavan
omistajaansa, (vai oliko se toisinpäin) varsinkin jos mukavuudesta puhutaan.
Molemmat viihtyvät mieluisammin lämpimässä ja mukavassa paikassa. Sellaisissa
paikoissa, joissa vältämme pakkautumisen.
Seuraavaksi onkin varmaan edessä joulu. Ahdistaa jo
nyt kävellä kaupoissa kun joka kulmasta pilkottaa joulukoriste, joulukalenteri
tai joulujoku. Viimeiset kaksi vuotta olen jo kärsinyt mielenkiinnon puutteesta
kyseistä päivää kohtaan, mutta aina kuitenkin ostanut joulukalenterit, lahjat
sekä istunut joulukuusen äärellä. Nyt tänä vuonna olen mennyt
epäkiinnostuksessani asteen syvemmälle –minua ei edes kiinnosta ostaa
joulukalentereita!
Voisinkohan vain nukkua talviunet jotta tämäkin
episodi menisi ohi. Muumeilla on paljon helpompaa, he saavat vain nukkua
männynneulaset vatsassaan läpi talven. On se mieluisampi kuin tämä, maata
sohvalla vatsassa pelkkiä hiilareita. Raviolin näkemys
pinaattilohi-lasagnetesta oli lopulta vain pelkkää pastaa. Vatsani on kuin
ilmapallo, sellainen taikurin laukusta löytyvä mitä edes neula ei poksauta.
Tiedossa vielä puuroa ja jos tämä vielä näin jatkuu,
on tästä heinäsuovasta alettava etsimään isompaa neulaa. Muuten olen aivan
mörkönä.
