Aamukävely
avaa omat ajatukseni, harmikseni en vain saa itsenäisiä ulkoiluja joten
ajatukset katkeavat aina siinä vaiheessa, kun joku väkisinkin yrittää
keskustella kanssani. Tänäänkin kävelyllä olin juuri miettimässä tarkoitusta
sekä eilistä päätöstä, niin johan joku alkaa kertoilemaan kuinka on liukastunut
märkään mutaan niin että kännykät ym ovat lentäneet. Kunpa vain olisikin
mahdollisuus joskus sulkea silmänsä, korvansa, mielensä täysin ulkomaailmalta.
Olla van omassa maailmassaan. Kuulla vain omat ajatukset. Oma hengitys, poistua
hetkeksi omasta kehostaan ja vain leijailla täydessä tiedottomuudessa.
Tämä viikko
on alkanut huonommin kuin edellinen. Olen melkein alanut itkemään ilman syytä
päivittäin, olen ollut levoton ja mielessäni olen lähtenyt juoksemaan,
purkamaan energiaa, tehdä jotakin jonka vain minä päätän itse. Ilman valvovia
silmäpareja. Käydä vaikka kotona hakemassa lisää vaatteita, olla vain yksin.
Eilisen
ulkoilun aikana oli maassa vielä pakkanen. Lehdet olivat jäisen routaisia ja
lammikot väreilemättä. Täysin tasainen. Minun teki mieli särkeä ne. Olin
vihainen, pettynyt, turhautunut. Itseeni, painonnousuun -vaikka sitä
yritetäänkin hyväksi tolkuttaa- niin kuitenkin liika on jo liikaa!
Tuntui että on oikein särkeä jotain niin ehyttä, pilata täydellisyys. Jos
minulle tehdään näin niin olen oikeutettu särkemään parit jäät tieltäni.
Kuitenkaan oloani helpottamatta. Mitäköhän ihmiset sanoisivat jos heittäytyisin
jonain päivänä ja vain huutaisin, karjuisin, kiljuisin. Ilman mitään sanoja,
päästäisin vain tunteen pois.
Mutta ei,
minun kuuluu olla hiljainen, hymyiltävä kun kohtaan ihmisiä, naurettava kun
joku kertoo jotain hauskaa. Onneksi kukaan ei näe sisääni miltä oikeasti
tuntuu. Vain harvoille sen kerron, ei se muille kuulu. Jos huomiota haluaisin,
voisin tehdä yhtä hyvin julkisissa tiloissa. Jakaa muidenkin kanssa tämän
tunteen. Mutta mitäpä se auttaisi?
Mitä
auttaisi kertoa kuinka maaginen luku 13 minulle on. Kuinka se on kulkenut
huomaamattani aina elämässäni. Asuntomme numero, portaiden määrä. Ja nyt se on
seurannut minua aikuisuuteen.
(Ja sitten
taas tultiin keskeyttämään ajatukseni. "15min jos viitsisit olla tässä
muiden kanssa läsnä" Unohdetaan sitten se ahdistuksen purkaminen siis
hetkeksi ja ollaan läsnä kahvihetkessä missä kukaan ei puhu mitään ja kuulee
kuinka kahvitermarikin huokaisee)
Mutta numero 13,
se ihana houkutteleva jo lapsuudessani läsnä ollut numero. Kuulin joskus
elokuvasta 13 askelta kuolemaan mutta itse aina ajattelin kun talomme
portaita kävelin, että 13 askelta
taivaaseen. Ei yhtään vähempää, eikä yhtään enempää. Se voisi olla myös
onnennumeroni 9, mutta lukema kolmetoista tuntuu juuri sopivalta, vain kaksi
numeroa joihin pitää tarttua. Vaikka täällä jouduinkin vain haaveilemaan
kolmestatoista, tiedän sen kotona odottavan minua. Katsotaan kuinka kovaksi
kaipaus kasvaa, jaksaako vielä kaksi viikkoa vai karkaanko jo ensi yönä siivet
selässäni kohti portaita.