Syytön syyllinen

 

Viikko, tai no ne 5 päivää hurahti ohi. Tarkoituksena kai mun olisi vieläkin olla Salossa, mutta päätin tulla aikaisemmin kotiin. Päivät meni ihan hyvin, mutta tuntui että Mamma olisi odottanut jotain muuta ihmistä luokseen. Sitä Miraa joka heräsi aina  aamutuimaan kukon laulun aikaan, ja tahtoi mennä sinne ja tänne. Sitä joka olin joskus vuosia sitten, sitä nuorempaa Miraa. Sitä joka oli tottunut hälinään ympärillänsä, ja halusi kokeilla kaikkea uutta.

Vuodet ovat kuitenkin muuttaneet minua, tai ehkä vain tämä yksi vuosi. Olen alkanut enemmän kuunnella itseäni, ja ehkä jopa käyttäytyä itsekkäästi. Olen antanut itseni levätä, jonka vuoksi heräänkin nykyään aamuisin milloin lähemmäksi päivää milloinka lähemmäksi sitä oikeaa aamua. Ja nyt vielä oltuani kipeänä alkupäivät, olen ollut väsyneempi.  Lisäksi viihdyn nykyään enemmän hiljaisuudessa, ja omissa oloissani kuin tekemässä kokoajan jotain. Mieluiten kirjoitan ajatuksiani ylös, tai luen kirjaa, ja tuntuu että jos joku puhuu siihen väliin jotain, hän keskeyttää kaiken – ja se jos mikä hermostuttaa.

Mamman on muutenkin vaikea nähdä että minusta on tullut aikuinen. Hän muistaa vieläkin sen kun söin lihapullia nautinnolla, ja hänellä tuntuu muisti pätkivän aina hetkittäin. Ensin hän on sekoittamassa nimet, sitten paikat. Tokaisi tuossa yksikin päivä pitääkö hänen kuoria minulle peruna valmiiksi vai osaanko itse?

Sainpahan ainakin sen maistamaan graavi –ja kylmäsavulohta. Ja kuulemma tykkäsi, tai hänen sanoin ”ei hullumpaa, sopii hyvin tämän rosollin kanssa.”

Tai sitten joinain päivinä tuntui että hän halusi tänne aivan eri ihmisen, tämä Mira ei kelpaakaan. Mutta niin kuin vuodenajat, ihmisetkin muuttuvat. Mielipiteet eivät pysy samoina, ja asioihin joista ennen piti kovasti voi helposti kyllästyä. Näin saa tapahtua muille ja hänelle, mutta minulla ei minulla. Jos olen joskus pitänyt kissoista, minun pitäisi vieläkin kerätä kissojen kuvia seinälleni. Tai jos olisin pitänyt joskus oranssista, pitäisi minun vieläkin pukeutua päästä varpaisiin oranssiin.

Mutta nykyään elämääni kuuluu chihuahua ja oranssi on mielestäni aivan kamala väri minun päälläni.

”Kuinka voin vihata ihmistä joka on antanut minulle pelkkää rakkautta?” Veronika ajatteli hämillään ja yritti oikaista tunteitaan. Mutta oli jo liian myöhäistä, viha leiskui vapaana, hän oli avannut helvettinsä portit. Hän vihasi saamaansa rakkautta, koska se ei pyytänyt mitään vastalahjaksi, mikä oli järjetöntä, epätodellista, vastoin luonnon lakeja. Rakkaus joka ei pyytänyt mitään vastineeksi oli saanut hänet tuntemaan syyllisyyttä ja halua vastata sen odotuksiin, vaikka hän olisi joutunut luopumaan sen vuoksi omista unelmistaan ©Paulo Coelho – Veronika päättää kuolla

Olen viimeviikkoina, liekö syysmasennus aiheuttanut, kerännyt ylimääräistä syyllisyyttä päälleni. Olen syyllistänyt itseäni töissä siitäkin, kun asiakkaalta on puuttunut juuri se 5senttiä. Miksen minä voinut vetää tuotteita niin läpi että ne olisivat olleet halvemmat? Tai siitä kun puhelimeeni ei saanut eilen yhteyttä. Tai kun emme ehtineetkään mamman kanssa sieneen ja krassiin.

Ja ihan tavallisiakin asioita. Syyllisyys painoi varsinkin eilen, mm kännykän yhteysvian vuoksi, myös että heräsin vasta 12 aikoihin! En voi käsittää, yleensä minä olen ollut se joka herää ainakin ennen yhdeksää. Koen syyllisyyttä siitä että olen nukkunut niin pitkään, vaikka olisi ollut kaikkea muutakin tekemistä. Siitä suoraan olikin pompattava ulos Misan kanssa ja suoraan hakemaan äiti hammaslääkäristä. Aamupalakin piti hakea kaupasta. Kokeilinpahan viilin seassa luumujen sijaan nektariineja, muuta kun ei ollut tarjolla. Tulipahan kokeiltua sekin mutta kyllä ne luumut vielä koristaa jatkossa mun viiliä.

Tuohan on aivan sianruokaa! ©Mamma

Ja lopulta koko päivän vallitsi syyllisyys siitä, kun pystyin syömään kiinteää ruokaa, äitini kun joutuu elämään soseilla vähän aikaa kiitos viisaudenhammaspoiston. Tosin eilen hän joi ainoastaan vain vettä loppupäivän, jolloin no syyllisyys iski, mistäpä muusta kun siitä että syömisestä.

Aijai, iskeköön ihana arki takaisin ja vie samalla pois tämä ainainen syyllisyys.

Aina löytyy parempi hetki kuin se, jota me elämme juuri nyt, ja tulee aina löytymään. Mutta juuri nyt on ainoa hetki , joka meillä on. ©Kate Jacobs – Pieni lankakauppa