Toisinaan
tahtoisin kirjoittaa tarinan, tarinan siitä toisesta puolesta. Kertoa sadun,
jossa Lumikki söikin omenan. Mutta kuka tahtoisi kuulla sadun mitä tapahtui
Lumikille sen jälkeen, kun myrkky kosketti hänen elimistöään. Twilight–saagan Bellan
kosketus myrkkyyn oli erilainen tullessaan vampyyriksi, hänestä tuli kaunis.
Ei, Lumikille tapahtui jotain kamalampaa. Hän jäi henkiin.
Tarina
alkaisi luultavammin tavallisilla sanoilla. Olipa
kerran. Mutta päättyisikö se koskaan kauniisiin sanoihin, elivät onnellisina elämänsä loppuun asti tai
sen pituinen se. Niin pitkälle en ole
itsekkään vielä tarinaa lukenut.
Tarina
kertoisi tytöstä, aivan tavallisesta, ei lainkaan Lumikin kaltaisesta. Huulet
eivät olisi punaiset kuin veri, hiukset ei tummat kuin yö, ei iho
lumenvalkoinen. Ei kauniista.
Sellaisesta
jolle hyvä haltiatar ei ilmestynyt pahan paikan tullen, eikä hiiretkään olleet
avuksi. Kun autokin muuttuu kurpitsaksi ja taikamatto nukkaiseksi. Kun prinssi
hurmaava rakastuukin toiseen.
Kuinka se alkoi niin pienestä. Kuin itikan pistosta,
pistos aiheutti vain kutinan sijasta kateutta. Kateutta itseään kauniimpia
kohtaan, itseään laihempia, sellaisia joilla tuntui elämä luistuvan kuin
oikeille raiteilleen. Sitä mukaan kun numeroita tippui näytöstä, alkuperäinen
pistos vain unohtui ja tilalle tuli uusia. Aina vain uusia punaisia jälkiä
raavittavaksi.
Ehkä
jonain päivänä minäkin kerron tarinan. Tarinan todellisuudesta, tarinan siitä
toisesta puolesta. Nimettömänä, jotta aina voi paeta kuin Liisa ihmemaahansa.
Jossa värit ovatkin väritetty kirkkaiksi ja onnellisiksi. Ei kalmankalpeiksi ja
verisiksi.
Mutta
nyt minä kirjoitan kysymyksiin vastauksia. Ei huolta en ole unohtanut niitä,
saatte ne vielä. Kuvien kera.
