Juhannusta
yksi päivä takana. Vietin tänään sitä vanhempieni luona sisko sekä Tikru
mukana. Tikru jaksoi kolmivuotiaan vimmalla kehua maissintähkien makua. Vaikka
se saikin minut hymyilemään sisälläni ajatukset karkailivat aivan muualle.
En
muistanut sen olevan näin kamalaa toisinaan. Sen kun jalka ryhtyy heilumaan
ilman tahtia ja kädet eivät tahtoisi valikoita lautaselta mitään. Kun mielessä
kaihertaa ahdistus liittyen edessä olevaan ruokaan ja mitä siinä voisi olla.
Oliko pekonin rasva roiskunut niihinkin jotka luulin pelastaneeni? Ahdistus
palasi pitkien aikojen jälkeen, muistutellen tulevasta ja menneisyydestä.
Se
kuiskutteli minulle ja nosti kielelle sen maun jonka muistan niin hyvin. Se
tahtoi tulla ulos kuin käärme kuiskutellen paratiisia. Päätin mieluiten valita
pimeän turvan, paratiisi tai ei. Peitto pään yli ja silmät kiinni, yritäpä nyt
ahdistus luikertaa mieleeni.
Puoli
tuntia lepoa, nielaisu, mutta vasta kotiin päästyäni hermostuneisuus alkoi
helpottua. Nyt olisin turvassa, ei mitään mikä voisi laukaista pahat ajatukset
mieleeni. Kuiville päästyään on yritettävä muistaa, ettei voi kastaa
pikkuvarvastakaan, vain jottei houkutus sukeltaa kävisi liian suureksi.
Enhän
minä sitä paitsi osaa uidakaan.
