Ongelmana pakkomielle

14-vuotiaana kehitin ensimmäisen pakkomielteeni. Pakkomielteeni rakkauteen. Minun oli saatava kokea se keinolla millä hyvänsä, joten metsästin pakkomielteisestikin itselleni rakkauden kohdetta. Samalla uppouduin nuorisokirjoihin jotka kertoivat täydellisistä tytöistä ja heidän elämästään, ja kuinka niissä aina sammakko sai prinssin. Kuinka upeat nuoret miehet huomaavat hiljaiset hissukat lasien takaa, kuinka kädet liittyvät yhteen täydellisesti. Kuinka ne kauniit ja ilkeät kiusaajat  jäivät vain polkemaan jalkaansa. Kuinka oikea rakkaus voittaa.

Muistan eniten lukeneeni Sweet Valley High–kirjasarjaa, joka kertoi täydellisistä kaksostytöistä. Jokaisessa osassa jaksettiin muistuttaa että tytöt olivat ”täydellisin vaaleita, 170cm pituisia hoikkia 16-vuotiaita tyttöjä”. Tytöt olivat täydellisiä ja he elivät täydellistä elämää muiden täydellisten hoikkien ja kauniiden ystäviensä kanssa. Täydellistä täydellistä, –täydellistä!

Näissä kirjoissa aiheena aina oli kuinka hissukoista tulee mykistäviä kaunottaria ja saavat rakkauden. Lahjakkuuksista jotka uskaltavat tavoittaa unelmiansa ja saavat rakkauden. Kuinka toukasta tuleekin perhonen ja saa rakkauden! Tiesin olevani ruma ja epäsuosittu koulussa joten halusin väkisinkin tulla tuollaiseksi, muuttua toukasta perhoseksi. Jos vain muuttuisin, elämästäni tulisi täydellistä. Ja se on suoritettu kun olen löytänyt rakkauden.

Ironista kyllä eniten lukemani kirja oli nro. 4 Valtapeliä. Koska en ollut lahjakas missään asiassa, enkä ollut kaunis kuten siskoni, tiesin tämän kirjan tytön olevan se keneksi minä halusin tulla. Siksi tytöksi tuleminen ei vaatinut ulkoisia tekijöitä, vain minun oman kontrollini. Minun piti pysyä pienenä ollakseni täydellinen. Saadakseni rakkauden.

Takaisin kirjaan. Kirjan kulku oli seuraava. Pullukka tyttö, Robin, halusi kuulua joukkoon. Hän halusi koulun kerhoon johon kuuluivat vain suosituimmat tytöt. Silloin hänestäkin tulisi suosittu.

”Se – se ihramahako Pi Beta Alphaan?”

Ei tietenkään.

Hylkäämisen jälkeen Robin katosi useiksi viikoiksi, ja kouluun palatessaan hän pukeutui telttamaisiin vaatteisiin ja oli täysin sulkeutunut. Hän ei puhunut kenellekään ja vapaa-aikanansa hän juoksi kasvottomana urheilukentän juoksuradalla. Kunnes hän tuli kouluun täysin uutena tyttönä – laihtuneena ja kauniina.

Nyt kun tytön paino oli pudonnut, hänestä oli tullut enemmänkin kuin vain sievä.

Hänestä tuli uusi poikien suosikki. Hänet hyväksyttiin suosittuun kerhoon, kieltäytyen kuitenkin kunniasta. Hän pääsee huutosakkiin ylivoimaisesti. Hänestä tehdään uusi Miss Sweet Valley High. Ja kaikki vain siksi koska hän oli laihtunut = tullut kauniiksi, suosituksi, urheilulliseksi, lahjakkaaksi yms. Hän sai rakkauden!

Rakkauden siis sai laihana ja kauniina. Laiha merkitsi pientä. Se minä olin jo mutta en laiha, enkä todellakaan kaunis.

Vieläkin ihmettelen miten, mutta kuitenkin, löysin rakkauden vaikka olin edelleen mielestäni sama epämuodostunut ruma tyttö kuin ennenkin, ehkä vain vähän laihtunut. Ainakin sitä ystäväni jaksoivat jankuttaa minulle kuinka vatsastani ei saanut otettua kiinni.  Silti, mielestäni olin iso. Olisin halunnut olla keskonen, pieni ja lyhyt, hoikkarakenteinen. Halusin käyttää vain pienintä kokoa vaatteista. Muistan siskoni tuhahtaneen joskus kaverillemme kuinka olin tyhmä kun pakkomielteisesti halusin aina pienimmän koon.

Sanotaan että rakastunut lihoo. Niin tapahtui minullekin, ei dramaattisesti, mutta pystyin ottamaan kiinni kahvoistani. Sekin oli jo liikaa. Niin paljon, että housuni kiristivät. Niin paljon, että aloin syyttää itseäni ja varsinkin lihomistani, jos parisuhteessa ei kaikki mennytkään kuin ruusuilla tanssien. Minä olin aina syyllinen.  

Pelkäsin lihomista ja rumaksi tulemista, rakkauden menetystä että lopetin alkoholin ja pari vuotta myöhemmin aloin laskemaan painonvartijoiden pisteitä. Pakkomielteeni muuttui rakkaudesta oikein syömiseen ja kevyempään oloon. Pakkomielteeksi kehittyi tahto, halu, pakko olla kevyempi kuin kukaan muu. Silloin A katsoisi vain minua eikä minun laihoja ystäviäni. Tahtoisi olla minun kanssani kotona eikä ulkona baareissa kauniin siskoni kanssa. Jos vain olisin tarpeeksi pieni, olisin hänen kainalossaan aina.

No ei ihan nallekarkit mennyt tasan.

Rakkauden jälkeen pakkomielteeni oli jo niin vahvasti kevyemmässä elämässä, että aloin välttelemään rakkautta. Moni kysyy miksi en seurustele, vastaan aina etten ehdi, ei ole ketään, minua ei kiinnosta. Niin kuin ei kiinnostakaan. On tärkeämpiäkin asioita ajateltavana.

Jos nainen pystyi pitämään huolen itsestään, tarvitsisiko hän miestä mihinkään.
Tai halusiko hän edes miestä? Ja jollei halunnut, millainen nainen hän oli? 
Oliko hän nainen ollenkaan? Vaikutti nimittäin siltä että jos oli nainen, ainoa asia 
jota todella piti haluta oli mies.

Ja oikeastaan viihdyn yksin, en tarvitse ketään viereeni sekoittamaan tunteitani ja elämääni. Kokeilin sitä jo, mutta ahdistuin niin kovasti yrittäessäni rakastua väkisinkin, lopetin. Eihän kalakaan tarvitse polkupyörää joten miksi minä tarvitsisin rakkauden. Pakkomielteestä rakkauteen ne kaikki ongelmat alkaa, joten olen mieluiten ongelmaton.

Outo, mutta ongelmaton.

Kuultu kuiskaus

Jouluun oli valmistauduttu. Olin rauhoittanut itseni tulevaan iltaan käymällä Misan kanssa monella lenkillä, sekä pitkässä kuumassa suihkussa. Yritin pyyhkiä ahdistuksen edes yhdeksi päiväksi pois, ei itseni vaan muiden tähden. Oli vähällä etten piiloutunut vain peiton alle ja sulkenut kännykän. Nappasin kuitenkin tarvittavat lääkkeet mukaan hätätapauksen varalta ja sain lähdettyä. Yritin asennoitua että päivä olisi kuten kaikki muutkin, kokoonnumme vain perheen kanssa syömään, ei kummempia. Tätä mantraa hoin itselleni kun ajoin autolla kohti lapsuudenkotia ja -muistoja. Mantraani auttoi ajaessani myös tiehen ja maisemiin katsominen, sää ei mitenkään joulusta viestinyt.

Ehkä liian aikaisin kuitenkin saavuin, sillä alkuodotus sai minut ahdistumaan ja pakenin muiden saunoessa ja valmistellessa vanhempieni huoneeseen lepäämään. Ruokailun alkaessa en kuitenkaan saanut hymyä enää naamalleni, kaikki keskittymiseni meni täysin siihen mikä on sopiva määrä ruokaa otettavaksi. a koska jouluna on tapana ottaa ruokaa myös toisen kerran, luottaisinko itseeni, pystynkö jakamaan sopivan määrän silmämääräisesti kahtia. En kuitenkaan halunnut alkaa taiteilemaan kahta erilautasta valmiiksi. Lopulta lautaseltani löytyikin lanttulaatikkoa (suosikkiani), porkkanalaatikkoa, keitettyjä kasviksia, sienisalaattia sekä savustettua lohta. Söin jopa ottamani lohenpalan kokonaan vaikka en lohesta välitäkään muuta kuin keitossa. Asiaa auttoi myös se kun ajattelin mitä minun olisi osastolla syötävä, rosollin mukana tulevat maustekurkut tietenkin oikein kermavaahdon kera.

Lahjojen avaaminen oli seuraavana edessä. Päätin jättää lahjojen jakoon osallistumisen, sekä pukin ohjeistamisen suosiolla muille, itselleni kuin tuo asioiden kontrolloiminen on välillä liiankin tärkeää, joten paikallaan istuminen, vaikeaa kuin olikin, oli ”lomaa ” itseltäni.

Lahjoja sain kuitenkin omasta mielestäni liikaa, siihen verrattuna miten olin viime aikoina käyttäytynyt muita sekä joulua kohtaan. Jos muistini oikein pelaa niin kasastani löytyi lopulta villasukkia, Mamman kutoman villapaidan, palapelin, lahjakortin S-ryhmän kauppoihin, Täydellisten naisten 6tuotantokauden sekä pikkuMyy termospullon muun muassa.  Lisäksi sain siskoiltani lahjat jotka olisivat olleet mitä parhaimmat osastolla ollessani (sisältyykö niihin vihjaus?), maailman pehmein ja lämpimin torkkupeitto sekä karvaiset sisätossut.

Yhteenvetona siis että joulu meni odotettua paremmin. Tarvittaviakaan en tarvinnut ja pääsin yöksi kotiin. Harmi vain etten voinut hymyillä ja olla täysillä mukana toisten, etenkin Brandonin, vuoksi. Voisihan tähän heittää jotain kliseistä, kuten ensi kerralla sitten toisin!

Valitettavasti on ilkeää luvata jotakin mitä ei voi täydellä varmuudella luvata. Näin aluksi lupaan huomisen.

Kuule minua ilman sanoja

Ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa

Ja mä voin luvata että se sattuu aivan helvetisti. Pudotuksella tulisi alas omat mielipiteet, omat tahdot, ilot, surut, ahdistukset. Kiukku mikä purkautuisi väärissä hetkissä vääriin ihmisiin. Loukkaantuneita mieliä, rikki menneitä astioita, jotain aivan muuta kuin joulumieltä.

”Ei kuole niin, mutta se sattuu”

”Eläminen tekee kipeää, mutta ei siihenkään kipulääkettä käytetä”

Omistan hassun tavan kirjoittaa ylös lauseita mitä olen poiminut jostain. Yleensä poiminta tapahtuu sillä hetkellä lukemastani kirjasta, joskus sarjakuvista, televisio-ohjelmista, muistokirjoituksista, kappaleen sanoituksista ja joskus mitä kuulen kadulla.

Ehkä joskus myöhemmin, joku löytää kirjan joka sisältää poimimani lauseet ja kuulee ajatuksiani aivan toisella tavalla kuin koskaan minun eläessäni. Elämässäni koskettavat sanat saavat löytyä kirjoista tai muiden sanomana., Jos minä menisin kertomaan sisältöni ilman että siteeraisin ketään tai poistaisin sanojen pyyhkimien mahdollisuuden, sanat voisivat olla järkytys liian monelle. Ajatukset joita on kirjattu vain salaisiin kammioihin olisivat ulos päästyään liian paljon käsiteltäviksi.

Liian paljon pudotettavaksi.

Kirjoitat hyvin mutta ethän sinä oikeasti noin ajattele?

Pakko olla kivaa?

Milloin minusta tuli joulu Grinch. Sellainen jolla ei ole yhtään joulumieltä. Muistoissani olen jo joskus lokakuussa kantanut kotiin pipareita ja glögejä ilmoittaen joulun alkaneen. Niin se oli silloin. Olikohan sama vuosi kun laitoin Misan poseeraamaan tonttulakki päässä.

Tänä vuonna en ole vielä glögiä maistanutkaan, piparit olen väsännyt vain jotta minulla olisi jotain tekemistä. Tai ehkä myös sen takia ettei se hetken mielijohteesta ostettu taikina kummittelisi kaapissa kuiskaten minua syömään sitä. Eilenkin ahdistuksissani aloin väkertämään pipareita, nyt niitä on taas laatikollinen pois vietäväksi.

Joulukortit, ne mitä väkersin ennen vaikka kuinka pitkään ja valitsin sopivia lauseita kirjoitettavaksi, ovat nähneet vain tyhjää. Kaupassa en jaksa innostua edes valmis korteista, enkä ole jaksanut tänä vuonna vaivautua edes ottamaan Misasta huonoakaan kuvaa postitettavaksi sukulaisille.

Kaupoissa saan melkein itkukohtauksia katsoessani pakettikoristeita ja -papereita, mun kuuluisi pitää näistä, innostua ihan. Miksi mä haluan vain nopeasti niiden luota eroon, miksi tekisi mieli repiä joka ikinen joulukortti hyllystä? Joululaulut kuullessani taistelen vastaan etten käperry maahan kädet korvilla pienenä heiluen ja vapisten, pyytäen niitä lopettamaan.

Ennen rakastin paketointia, tahdoin että mun paketit olisivat niitä kauneimpia. Koristelin ne ties millä myöhemmin roskiin menevillä tarroilla ja omaisuuksia maksavilla tilpehööreillä. Sisällönkin piti olla juuri oikea, sellainen millä irtoaa hymy, huokaus, muisto -joku joka koskettaa.

Nyt kukaan ei tiedä mitä minä tahdon/toivon joululahjaksi, sillä en halua mitään. En tiedä mitä muut haluavat koska minua ei kiinnosta. Ainoa mikä minua kiinnostaa on, kuinka saisin päivän tunteja lyhyemmäksi jotta voisi jo siirtyä seuraavaan miettimään samaa.

Yleensä käytänkin päivät nukkuen, ennen se oli mahdotonta, nyt jostain syystä en jaksa tehdä mitään muuta kuin nukkua. Teen päivän työt nopeasti jotta pääsisin nukkumaan, syön jotta pääsisin nukkumaan.

Milloinkohan koittaa sekin päivä kun en välitä rutiineista ja päivän pakollisista askareista ja päätänkin vain nukkua. Tosin eiköhän tuo isäni tulisi minut viimeistään puolenpäivän tienoilla nostamaan sängystä vaikka korvasta roikottaen. Tällaisina hetkinä sitä harmittaa kun on luovuttanut heille hätätapauksia varten kodin ylimääräisen avaimen.

Miksi entinen kiva tuntuu nykyään vain pakolta?

Luovuttaako kumpikaan?

Sanotaan vaikeimpien aikojen suodattavan ystäväpiiristä turhat, jättäen todelliset tilalle. Todellinen ei kuitenkaan meinaa helppoa, ystävyys on kuin parisuhde, siinä on tehtävä töitä jotta se pysyy kasassa mutta välillä on myös katsottava pitkän matkan takaa luottaen liiman tehoon. Minä olen tavannut tällaisen. Ja se perhana on pysynyt vierellä vaikka olen yrittänyt kuinka pinoamme kaataa kumoon. Kumpikohan oli lopulta sitkeämpi?

Ensimmäistä kertaa tapasin Tuutikin  kaverini Sandran syntymäpäivillä. Taisikohan silloin synttärisankari täyttää huimat 17v. Päätimme sankarin kanssa naruttaa erästä vieraista manaamalla henkiä Siskoni on noita-sarjan loitsuilla, ja tietenkin Laurahan lähti mukaan siihen. Tosin hän kovaan ääneen paheksui meitä. Itse muistan hihitelleeni tyypilliseen tapaan ja yrittäen olla vakavana näytelmässämme, onnistumatta, ja katselin kateellisena tätä uutta tuttavuutta joka suoralla naamalla heitteli vihkivettä ja ristejä päällemme. Olikohan se jo ensimmäinen merkki ystävyydestämme, kuinka toinen lyö leikiksi asiat ja toinen pysyy vakavana oli sen tarve tai ei.

Jos olisimme jo silloin nähneet vuosien päähän mitä tulisi tapahtumaan, olisikohan hän silti jäänyt kertomaan tätä tarinaa kanssani. Tarinaa sodasta jonka me molemmat olemme käyneet läpi. Välillä taistellen samalla puolella, seuraavaksi minun antauduttuanikin joka osottautui valheeksi vain jotta pääsisin toiselle puolelle. Tiesin jo toisen puolen heikot kohdat ja käytin niitä hyväkseni, ystäväni edellen taistellen tietämättään minua ja minun valheitani vastaan. Ja romahdettuanikin taistelussa, petoksesta riippumatta hän silti jaksoi nostaa minut ylös ja viedä turvaan. Toivoen minun pysyvän siellä. Turvassa.

Hän on huutanut, raivonnut, halannut, rakastanut, itkenyt sekä huolehtinut vuokseni. Ja missä minä olen nyt? Nyt olen taistelun keskellä välinpitämättömänä siinä kumpi puoli voittaa. Väsynyt taisteluun toivoen vain sodan loppuvan. Väsynyt miettimään kummalla puolella minä oikeasti olen? Taistelenko väärällä puolella, vai oikealla? Ja kumpi olikaan se väärä?

Oliko se missä minä aloitin taisteluni, taistelun terveyttä vastaan se oikea, tai entä se puoli kun aloin kuuntelemaan itseäni? Vai olenko jo seonnut puolissa, mikä on puolesta ja mikä vastaan. Välitänkö edes?

Ainoa kysymys huuliltani onkin; jaksatko vielä?

Sul on vastassa kaksi meitä, minä ja mun pää

tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään

Listalta puuttuva tunne on se tärkein

"Eikö tuo ole aika paljon?" olivat ensimmäiset sanat isältä kun näki iltapalani ja seuraavana päivänä lounaalla hän huomasi väkinäisen syömiseni ja tokaisi ettei kaikkea tarvitse syödä jos se ei tunnu menevän alas. Ensin jo mietin mitäköhän ihmettä asuminen vanhemmillani kotona tuo tullessaan, mutta täällä sentään tunnutaan ymmärtävän ettei tärkeintä ole määrä mitä syön, vaan kunhan syön. Listalla kun kuitenkaan ei lue sitä tärkeintä, oman itsensä kuuntelemista. "Eihän kenenkään vatsa sulata kunnolla sellaista määrää", kun kerroin toisten syövän vielä isompia määriä kuin minä. Eli ruokailut menneet hyvin osastolta lähtemisen jälkeen. Myönnän etten leivän päälle laita saman verran margariinia kuin osastolla, ja en ole edes ajatellut korvaavani mitenkään lisäravinnetta tai shottia mikä luki listassani. Juustoviipaleetkin eivät varmaan vastaa samaa höylällä tehtynä kuin valmiit viipaleet.

Aamulla herätessäni isäni oli laittanut veden valmiiksi minulle kiehumaan ja kyseli mitä leipää syön. Luulin jo että hän tekisi aamupalani valmiiksi mutta ei sentään, kyllä täällä joutui itse näkemään sen eteen jotain. Vaikeinta on ehkä ollut valita aamuisin viili aamupalan ja puuro aamupalan väliltä. Tai suhteuttaa määrät oikein ilman mittaamista tai oikean kappalemäärän tietämistä. Toinen päivä vasta menossa joten eiköhän se tästä sutviudu, täällä ei ainakaan eteen tupsahda maustekurkkuja, oliiveja, manteleita tai pähkinöitä. Jos vielä loppuviikon jaksaisin asustella vanhempieni nurkissa kunnes siirryn Misan kanssa taas omaan kotiin.

:: Ensimmäinen yhteinen iltalenkki::

Väärä aika turvasatamalle

Kotona. Tai itseasiassa vanhemmilla.

Päätöstä olin pyöritellyt päässäni jo viikonlopun. Ylempi taho, tai mikä lie, päätti ilmoittaa myös mielipiteensä oikein radioaaltojen välityksellä pitkin ruokailuja. Milloin tuli radiosta soi Arttu Wiskarin - Tuntematon potilas tutuilla sanoillaan

 "kuule mun toive mä haluan pois, eikö aikani täynnä jo ois.."  vaihtuen Kaija Koon - Kaunis rietas onnellinen kappaleen sanoihin.

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään

Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää

Mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas

Ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa

Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää.

Ehkä näiden kappaleiden aikana jo mieleni heräsi kuuntelemaan omaa sisintäni ja ihmettelemään ylemmän tahon ironiaa kun lopulta radiosta iltapalan aikana pauhahti täysin tuntematon kappale, jonka pienen googletuksen jälkeen löysinkin, tuoden sisälläni olevat ajatukset eloon.

Etkö huomaa ootko unohtanut mihin tämä johtaa.

Luulis sinun muistavan paremmin.

Ollaan hiljaa voi kuulla kuinka seinät meille nauraa.

Tää on jo liian tuttua niillekin.

Anna mun mennä, mä paikkani tiedän.

Se ei ole täällä mä löydän sen vielä.

Ei enää tätä enempää.

Viimeinen katse se läpi minun kulki.

Se liikaa tuntui, sinustako luopuisin mä näin?

Sinulle uskon itseni vielä, mun kaunis pakkomielteeni tiedän.

Itseni löytävän kaukaa sieltä missä sun nimesi ei tarinoissa kierrä.

Lennän, heitän jo ilmaa kiertää.

Ja muutan suuntaa kauemmas pois, pois.

Anna mun mennä, mä paikkani tiedän...

Harmikseni taakseni jäi vain maailman paras hoitaja jonka olen tavannut, sekä uudet tuttavuudet. Mutta itse koin lähtemiseni näin olevan parempi, vain kadota ilman ääniä. Ilman selittelyjä miksi, ilman toisten sanoja jotka jo tiedän. Oli aika kuunnella vain itseäni ja toimittava itseni mukaan, eikä jäädä vain yrittämään toisten takia. Joskus on jätettävä turvasatama vähäksi aikaa, jotta voi ottaa omat askeleet omilla tavoilla

Viimeiseksi sanoiksi jäivätkin itkien turvasataman suojissa, ”anteeksi, en vain vielä ollut valmis..”

Muistojen polulla osa 3

04.07.2006 Eilinen - Misan mielestä

Isi tuli herättää mut ja äitin eilen aamulla tosi ilkeesti ja äiti ei jääny mun kanssa nukkumaan vaikka oisin kuinka halunnu. Nousin sitten minäkin ylös kattomaan sohvalle kuinka isi ja äiti laitto vaatteita päälle. Sit äiti ja minä lähettiin Postissa käymään hakemassa paketti, ja se ei ollu vielä auki! Äiti sano että pitää odottaa vielä 15min ja sit kello tulee yhdeksän että voidaan hakea paketti pois. Sain telmiä äitin kanssa sitten nurmikolla!

Postissa tädit taas kehu mua kuinka söpö ja pieni oon ja kaikkee. Sori äiti, oon paljon söpömpi ku sä.

Kun tultiin kotiin ni äiti meni suihkuun, ja olin ihan varma että se lähtee töihin tai jonnekkin että jättää mut yksin, joten päätin mennä möksäämään sängyn päälle. Joku soitti äitille ja äiti sano sille että tulee ihan kohta ulos. Möksäsin lisää.

Yhtäkkiä äiti alkaa huutelemaan mua että joku odottaa meitä. Menin kurkkaamaan makuuhuoneen ovesta että puhuuko se nyt ihan varmana mulle. Sitten näin sen kädessä mun kaulapannan ja hihnan ja kuinka iloinen olinkaan että pääsenkin mukaan. Äiti sai taas naamansa ihan märäksi kun olin niin iloinen.

Ja meitä odotti auto pihalla, ja kuka siellä ratin takana olikaan, se oli pappa! Mun lempi pappa! Olin ihan sekaisin ja oli pakko parit pusut papallekkin antaa sormiin kun olin niin iloinen, ja tiesin nyt että pääsen nöykkiöön taas temmeltämään. Sit mä päätin varastoida energiaa ja nukahdin äitin syliin. En tiedä miksi pappa sano mua höppänäksi. Mua nukutti.

Kun päästiin nöykkiöön niin juoksin autolta suoraan ovelle, jouduin välillä hoputtelemaan pappaa ja äitiä kun ne liikku niin hirveen hitaasti, ja pappa avas hirveen hitaasti sen ovenkin. Ne sano että Mamma on nukkumassa, mutta näinkin mamman jo terassille ja juoksin suoraan sinne moikkaamaan mammaa, ja sit voi sillä oli voileipä! Sinne syliin oli pakko päästä.

Sitten Mari heräs! Tuli alakertaan vaan alusvaattesillaan mutta en mä välittäny. Oli niin kivaa nähdä mun ihana Mari täti, ja oisin antanut parit pusut nenään ja simmuihin ja korvaan, mutta se ei tykkää ku pussailen sitä. Eikä mun henki ees haise. Haistais ite itteensä ku on just heränny, en ois halunnu pussaillakkaan sitä! Tyydyin antamaan pusun varpaalle.

Lähdettiin äitin kanssa kävelyllekkin, ja sitten kuulin kun äiti puhu jonkun kanssa puhelimessa ja olin ihan o-ou minne nyt mua viedään. Käveltiin hirmu pitkä matka ja sit kuulin et joku huus "Miraa!" (eli mun äitiä). Sit mä näin Annin ja sit sen vauva haukahti mulle portin takaa. Tuhahdin sille takasin koska kukaan mies ei ala mua komentelemaan! Siellä oli musti, ja voivoi ku se jahtas mua, menin pari kertaa äitin luo karkuun kunnes musti rauhottu ja uskalsin liikkuakkin.

Mamma soitti äitille ja piti mennä syömään ja sain vähän makkaraa ja salaattia. Nam.
Sitten äiti näki että ei pysy silmät enää kiinni mulla ja vei mut mamman ja papan huoneeseen nukkumaan. Nukahdin ihan heti. Kun mammakin tuli meidän kanssa nukkumaan niin en jaksanut edes nousta, heilutin häntääni vaan merkiksi että kiva tulit meidän kanssa. Mamma kuorsasi niin kävin tökkäämässä sitä nenään että oos hiljaa jo.

Sitten voi voi kun pappa oli maalannut yläkerran ikkunaa, niin jostain kumman syystä olohuoneen matolle oli tullut maalitippa, ja äitin kiva paita oli sen päällä että siihen oli tullut sinisiä maalitahroja jotka ei lähteny ollenkaan pois. Mentiin isin kaa vähän lohduttamaan äitiä. Onnistuin paremmin kun isi kun oon niin pieni ja pääsin luikertamaan äitin kainalon ali ja tuhnuttamaan sen nenään.

Lähdettiin kotiin päin ja olin niin väsynyt että nukuin äitin sylissä koko matkan, enkä een jaksanut herätä kun oltiin hallissa. Äiti sai kantaa mut kotiin asti. Ku piristyin pikkasen niin menin parvekkeelle ja isi tuli ottaa mut syliin että näänkin jotain. Ja äitillä oli taas se tyhmä kamera vaan kädessä! Sitten äiti lauloi mulle tuutulaulun ja nukahdin sen syliin ja olin ihan tööt.

Nyt tänään isi tuli taas herättää mut, ja päätin että se ei ainakaan minnekkään oo menossa ja menin nukkumaan sen käden päälle. Isi ei oo kyl yhtään niiku äiti, se otti sen käden pois! Mä päätin että nytkun on äidin synttärit niin me nukutaan koko päivä. Mut näköjään se meinaskin että mä nukun. Kohta lähdetään mamman ja papan kanssa omenaan katsomaan löytyykö äidille uutta paitaa.

Mä jatkan äidin käden päällä makoilua!

~Mimosa

Tällaiseksi vain syntynyt

Hajottakaa minut jo palasiksi. Leikelkää, silputkaa, raastakaa ihoni verille asti. Tahdon tuntea sen tuskan jonka olen ansainnut. Tahdon nähdä sen ihmisen hajonneena ja rikkinäisenä joka minun pitäisi korjata. Joka minun olisi koottava palapelin tavoin takaisin kasaan.

Entä jos palaset koottuani näenkin saman ihmisen. Jos minun kuului ollakkin tällainen, hieman rosoinen. Jos minua ei huolita ennen rikkoutumista, miten kun olen ehjäksi tullut ja olen silti samanlainen. Joten pitääkö sitä edes hajottaa jos tietää rakentavansa samanlaisen palapelin uudestaan, miksi en vain voi jättää paloja valmiiksi paikoilleen ja vältyttävä kokoamisen tuomalta ahdistukselta ja tuskalta. Siltä kun pala ei sovikkaan siihen ilmeisimpään paikkaan.

Särkymätön kolmetoista

Aamukävely avaa omat ajatukseni, harmikseni en vain saa itsenäisiä ulkoiluja joten ajatukset katkeavat aina siinä vaiheessa, kun joku väkisinkin yrittää keskustella kanssani. Tänäänkin kävelyllä olin juuri miettimässä tarkoitusta sekä eilistä päätöstä, niin johan joku alkaa kertoilemaan kuinka on liukastunut märkään mutaan niin että kännykät ym ovat lentäneet. Kunpa vain olisikin mahdollisuus joskus sulkea silmänsä, korvansa, mielensä täysin ulkomaailmalta. Olla van omassa maailmassaan. Kuulla vain omat ajatukset. Oma hengitys, poistua hetkeksi omasta kehostaan ja vain leijailla täydessä tiedottomuudessa.

Tämä viikko on alkanut huonommin kuin edellinen. Olen melkein alanut itkemään ilman syytä päivittäin, olen ollut levoton ja mielessäni olen lähtenyt juoksemaan, purkamaan energiaa, tehdä jotakin jonka vain minä päätän itse. Ilman valvovia silmäpareja. Käydä vaikka kotona hakemassa lisää vaatteita, olla vain yksin.

Eilisen ulkoilun aikana oli maassa vielä pakkanen. Lehdet olivat jäisen routaisia ja lammikot väreilemättä. Täysin tasainen. Minun teki mieli särkeä ne. Olin vihainen, pettynyt, turhautunut. Itseeni, painonnousuun -vaikka sitä yritetäänkin hyväksi tolkuttaa- niin kuitenkin liika on jo liikaa! Tuntui että on oikein särkeä jotain niin ehyttä, pilata täydellisyys. Jos minulle tehdään näin niin olen oikeutettu särkemään parit jäät tieltäni. Kuitenkaan oloani helpottamatta. Mitäköhän ihmiset sanoisivat jos heittäytyisin jonain päivänä ja vain huutaisin, karjuisin, kiljuisin. Ilman mitään sanoja, päästäisin vain tunteen pois.

Mutta ei, minun kuuluu olla hiljainen, hymyiltävä kun kohtaan ihmisiä, naurettava kun joku kertoo jotain hauskaa. Onneksi kukaan ei näe sisääni miltä oikeasti tuntuu. Vain harvoille sen kerron, ei se muille kuulu. Jos huomiota haluaisin, voisin tehdä yhtä hyvin julkisissa tiloissa. Jakaa muidenkin kanssa tämän tunteen. Mutta mitäpä se auttaisi?

Mitä auttaisi kertoa kuinka maaginen luku 13 minulle on. Kuinka se on kulkenut huomaamattani aina elämässäni. Asuntomme numero, portaiden määrä. Ja nyt se on seurannut minua aikuisuuteen.

(Ja sitten taas tultiin keskeyttämään ajatukseni. "15min jos viitsisit olla tässä muiden kanssa läsnä" Unohdetaan sitten se ahdistuksen purkaminen siis hetkeksi ja ollaan läsnä kahvihetkessä missä kukaan ei puhu mitään ja kuulee kuinka kahvitermarikin huokaisee)

Mutta numero 13, se ihana houkutteleva jo lapsuudessani läsnä ollut numero. Kuulin joskus elokuvasta 13 askelta kuolemaan mutta itse aina ajattelin kun talomme portaita kävelin, että 13 askelta taivaaseen. Ei yhtään vähempää, eikä yhtään enempää. Se voisi olla myös onnennumeroni 9, mutta lukema kolmetoista tuntuu juuri sopivalta, vain kaksi numeroa joihin pitää tarttua. Vaikka täällä jouduinkin vain haaveilemaan kolmestatoista, tiedän sen kotona odottavan minua. Katsotaan kuinka kovaksi kaipaus kasvaa, jaksaako vielä kaksi viikkoa vai karkaanko jo ensi yönä siivet selässäni kohti portaita.

Hiljaisuuskaan ei riitä

Moni eksyy yksinään

On turha huutaa, on mykkä suu

Ja toivo luhistuu

Kukin meistä on kovin hiljainen, johtuuko se siitä ettemme tiedä mitä sanoa vai olisiko liikaa sanottavaa? Vai siitä ettemme uskalla, jos häiritsemmekin toisia, tai eikö meitä kiinnosta vai tunnemmeko ettemme omasta mielestämme ole tarpeeksi kiinnostavia? voihan tietenkin olla, että jokaisen päässä ajatukset huutavat niin lujaa ettei edes huomaa olevansa hiljaa. Tähän teoriaan voisin ainakin itse kirjoittaa nimeni. Tietenkin koen olevani myös porukkaan kuulumaton sillä olen uutena leikkikentällä. Luon aina ovesta astuessani naamalleni pirteän ilmeen peittääkseni ne äänet ja kivut joita mielessäni koen. 

Olen kateellinen (voiko niin sanoa?) niille jotka uskaltavat näyttää tunteensa, jotka saavat kipua pois purkautumalla toiselle. Heille jotka osaavat romahtaa ja itkeä hiljaa tai kovaa hoitajan sylissä. Heille jotka huutavat naamapunaisena kirosanoja. Heille jotka ovat ahdistuneita ulkoisesti.

Olen itse aina tottunut vain purkamaan ajatuksiani hiljaa, joko paperille tai itseeni. Miten pystyisi opettelemaan olemaan avoimempi? Uskaltaisinko edes olla, sillä kun pidän jotain itselläni, jotain sisälläni, minä hallitsen tilannetta. Minulla on kontrolli.

Ensimmäinen viikko vierähtänyt isoissa tunnelmissa. Siis tunnelmissa (ja tiedossa) että olen isoin. Nyt tänään onkin tuntunut numerolta 101, kaksi pientä kuolleen näköistä ja yksi iso aivan liian elossa oleva. Miksi minä kadehdin kuolleita, mikä niissä minua kiehtoo? Miksi aina haluan olla enemmän kuin mitä jo olen, miksi mikään ei koskaan riitä? Jokaisena päivänä olisi pitänyt tehdä vielä enemmän, olisi pitäny kurottaa pidemmälle. Ei olisi pitänyt luovuttaa niin helposti, olisi pitänyt vain jatkaa kovempaa.

Hiljaisuudessakaan en saa rauhaa ajatuksiltani jotka huutavat aivan liian kovaa. Kuka tekisi minusta tarpeeksi pienen, nostaisi ylös ja veisi pois. Kuka voisi hiljentää hiljaisuuden melun.

Ilta saapuikin niin äkkiä

kirkkaana aamu nyt jo hämärä

Niin jäikin päivän matka lyhyeksi

mä olen tässä, otathan mut syliisi

Kun varjo musta kaiken yli käy

ei valon pilkahdusta missään näy

Mä käden laitan käteen ystävien

kuuletko kun hiljaisuuskin tekee sen?

On meitä täällä heikkoa niin monta

surun alla aivan voimatonta

Sanat haihtuivat, vain toivo jäljellä

pidät huolta minustakin pienestä

Muistojen polulla osa 2

Välipalalla oli maailman suurin kakkupala ja vain miten sain sen alas, oli ajattelemalla isiä. Suljin silmäni ja olin isin kanssa taas lapsuudessa lapissa, onkimassa, ajamassa autoa. Silmät kiinni halasin isiä ja kuiskasin samalla "anteeksi".

Sana toistuu varmaankin liian usein, mutta usko, tarkoitan sitä. 
- -

14.12.2006        Anteeksi

Anna anteeksi
että siivet selkääni
mä liian aikaisin kai sain

anteeksi siitä että
osa tahtoisi pois jo lentää
kauas täältä
mutta osa
tahtoo olla kanssasi
ikuisesti

jos ei olisi pakko kummankaan
koskaan lentää pois
olisi hyvä olla niin

kanna minut kotiin
minua väsyttää
anna anteeksi isi
minua pelottaa

anna anteeksi isi,
että siivet selkääni
mä liian aikaisin sain.

Hotel all inclusive, apua energian purkamiseen

Tervetuloa!

Tahtoisin kertoa täyden palvelun hotellista, johon tänään kirjottauduin sisään.

Hotelli sijaitsee keskellä Helsingin vilskettä, silti kuitenkin välttäen kaupungin häiritsevät äänet. Huoneet on valittavissa aurinkolasku näkymällä tai puiston näkymällä. Valitettavasti yhden hengen huoneita tarjottavissa ei ole, mutta kahden hengen huoneet ovat viihtyisiä. Huoneeseen kuuluu kalusteet (sänky, kaappi, yöpöytä) sekä oma wc-suihku huone. Tiloissa sijaitsee myös yhteinen oleskelutila, mistä löytyvät nykyajan viihdykkeet televisiosta aina lautapeleihin asti.

Hotelli on savuton, mutta samasta kerroksesta löytyy viihtyisä parveke jossa voi istuskella iltaa. Valitettavasti lemmikkieläinten tuominen tiloihin ei ole sallittua. Ulkoilu on aluksi rajoitettua 15min kävelyitä seuralaisen kera, mutta kuka tuonne pimeään kylmään ulkoilmaan haluaisikaan?

Hotelli sisältää seuraavat palvelut. Ruoka tuodaan eteesi valmiina, huomauttamista kyllä toisinaan löytää yksi jos toinenkin hotellin asukkaista ruan laadusta että mausta. Hotellissa ei myöskään suvaita lautaselle ruoan jättämistä, tai yli tarpeiden ruoan hamstraamista lautaselle. Toivottavaa siis olisi, ettei eksotiikasta innostuineita kokkeja näkyisi ainakaan parin viikon aikana. En mielelläni haluaisi nähdä lautasellani jonain päivänä etanoita, fetassakin on jo sietäminen.

Oman huoneen vessat ovat lukittuja 08-21 välisen ajan, mutta yleisiä toiletteja voi vapaasti käyttää, tietenkin ruoka-ajan jälkeen puolituntia olisi maltettava odottaa ennen askareiden hoitoa.

Nukkua saa milloin (ja melkeinpä missä) vain ja aina tylsyyden iskiessä (tai puheripulin) on lähistöllä ihmisiä jotka mielellään auttavat purkamaan ylimääräisen energian pois sinusta.

Mitään muuta pakollista hotellin palveluihin ei kuulu kuin syöminen, purkautuminen tarvittaessa sekä mielellään tietenkin omasta hygieniastaan huolehtiminen.

Niin ja pahintahan tässä kaikessa on se, että kaikki tapahtuu (josta jaksetaan muistuttaakin liiankin usein) täysin omasta tahdostasi.

Muistojen polulla osa 1

Löysin muistitikulta vanhoja kirjoituksiani, vanhimmat yltävät jopa vuoteen 2006 asti. En edes muistanut että kirjoituksia oli niin paljon. Mihin on tämä kirjoituksen into hävinnyt? Tai ei hävinnyt vaan jotenkin on runosuoni ja keskittyminen kuihtunut niin paljon ettei ajatuksia saa enää millään paperille. Mutta vanhoja muistellen.. tai toisille uusia sanoja kuultavaksi. Sanoja menneisyydestä. Tänään on tällainen päivä, että tämä sai minut huokailemaan. Muistamaan tuon hetken, sen kun chihuahuani oli vain puolivuotias ja minä sen lumoissa. Me molemmat olimme niin täynnä elämää ja sitä hetkeä, molemmat niin kiinni toisissamme ettei irti päästäminen ollut ajatuksenkaan tasolla mahdollista. 
--

26.6.2006 Maanantai - ihmisen paras ystävä

Joillekkin mä voin olla ylimielinen,
toinen pitää mua tyhmänä,
kolmas läskinä,
neljäs vihaa mua koko sydämestään.
Viides voi haluta olla niinkuin minä,
kuudes voi kertoa musta tarinoita mun selän takana.
Seitsemäs ei halua mua tunteakkaan,
kahdeksas voi pitää mua hulluna,
yhdeksällä ei väliä,
eikä sillä viimeiselläkään.

Koska jollekkin minä ja mun olemassa oloni merkitsee niin paljon, että olen hänelle koko maailma. Joten miksi välittäisin.

Tämä yksi rakastaa minua sellaisenaan. Kun herään herätyskelloon, hän on aivan kiinni minussa ja katsoo minua kuin sanoakseen, että ei vielä tarvitse nousta, ei meillä minnekkään kiire ole.

Joka juoksee perässäni vetäen yöpaitaani suussaan että nyt takaisin sänkyyn jos nousenkin liian aikaisin.

Ulkona ollessamme, hän menee edelläni mutta kurkkailee taakseen, kuin tarkistaakseen että tulen perässä. Hän on se joka katsoo minua surullisena kun menen suihkuun, eihän sinun tarvitsi ees peseytyä.

Kesken aamu teenjuontini, hän menee ovelle ja tuijottaa minua siellä pylly pystyssä.

Kun lähden pois, hän katsoo minua niin että sydämeni särkyy, ja hän aina toivoo ettei minun tarvitsi mennä, mutta aina on mentävä. Ja kun tulen takaisin, hän on niin onneissaan ettei saa mitään muuta päähänsä kuin että äiti on taas kotona. Äiti tuli takaisin.

Kun minulla on paha olla, hän tulee syliini ja antaa pari pusua ja kertoo syliin käpertymällä rakastavansa minua. Kun itken, hän läppää tassulla nenääni, kuin sanoakseen että hölmö nyt ei itketä.

Kun minulle käy jotain, hän on heti tarkkana nujertamaan jokaisen joka on minulle ilkeä.

Hän ei ole niin vahva että pystyisi minut maasta nostamaan yksin. Hän tekee sen olemuksellaan. Makaan öisin valveilla välillä vain tarkistaen että tämä pieni olento hengittää ja tulee aina olemaan kanssani. Välillä hän huomaa tuijotukseni ja tulee vielä lähemmäksi, kuin sanoakseen olevansa aina tässä.

Joten miksi minä välittäisin, kun tässä maailmassa on yksi, ellei kaksi muutakin, keille olen koko maailma. Ja kun minä katoan, he etsivät minut kunnes löytävät, ja itkevät jos en tulisi takaisin.

Sitä varten ovat ystävät. Vaikka yksi heistä ei olekkaan ihminen, vaikka jokaiselle ei voikkaan sanoa kaikkea mitä sydämeen on kätketty, mutta kuhan tietää että on niitä, jotka tukevat, ja jotka pitävät kiinni tarvittaessa.

Tärkeintä ei ole, että he osaavat puhua, tarvittaessa he osaavat myös kuunnella.
--

On yksi joka halauksella saa kaiken poistumaan
on yksi joka ymmärtää paremmin kuin kukaan muu
on yksi joka mut maahan saa yhdellä sanalla
on yksi joka ei enää mua edes tunnekkaan
on se yksi josta ei tiedä mitä selän takana puhuu
on yksi jonka kanssa puhuu laidasta laitaan
on yksi josta kukaan ei ymmärrä miksi on mun ystävä, mutta on yksi rakkaimmista
on yksi joka on pitkäaikaisin
on yksi joka ajatukset saa harhaan

Kaunis kuollut

Viikonloppu lähtenyt ainakin loistavasti käyntiin, eilen olimme Camillan kanssa elokuvissa ja tänään nukuinkin jopa puoli yhteentoista –joka on käsittämätöntä- ja sain tehtyä rästiin jääneet kotiaskareet. Mutta ensinnäkin, elokuva jota kävimme katsomassa oli (tietenkin) ensi-iltaan saapunut Twilight – Aamukoi osa 1.

Jostain kumman syystä kuolema ja vampyyrit siihen kuuluen ovat kiehtoneet minua pienestä pitäen. Ahmien luin Pikku Vampyyri kirjoja ja samalla toivoin että minun ikkunani taakse ilmestyisi myös viittahahmo. Skeptisenä luulin jo, että tulisin pettymään Twilight saagaan siitä kuultuani, mutta yllätys yllätys jo ensimmäisellä katseellaan elokuvassa, ja olemuksellaan kirjan sivuilla saivat minut antautumaan tällekin villitykselle. Varsinkin vielä kun elokuvassa Bellaa näyttelee kaunis Kristen Stewart, huomioni oli taattu. Miksi minä en voinut olla siinä jonossa kuin Kristen kun kauneutta jaettiin?

Eilen elokuvateatterissa istuessani lumouduin siis täysin Kristenin kauneudesta tavalliseen tapaani, mutta huomioni kiinnitti kokonaan lopun elokuvaa vain ja ainoastaan Kristenin esittämän Bellan vartalo. Kuihtunut sekä riutunut vartalo (kirjan jo varmaan lukeneet tietävätkin miksi näin oli) sai minut kun huokailemaan. Ei siis ihmekään että kuolleena makaava Bella oli minun mielestäni kaunein kohtaus ikinä. Kateus, hyvinkin hallitseva sellainen, iski silloin urakalla ja aika nopeasti ne karkit katosivatkin kädestäni takaisin laukun uumeniin. Jos joskus joku taivaassa haluaisi muokata minun elämästäni elokuvaa, tehkää minulle sama kuvankäsittelyllä mikä Kristenillekin tehtiin tuossa elokuvassa.

Harmi vain että keskellä yötä Google petti minut, enkä saanut kuvaa itselleni siitä. Sen ilmestymistä internetin ihmeelliseen maailmaan odotellen.

Tänään olin vielä sen kuvan lumoissa, kunnes huomasin että kaupassa soi Anssi Kelan kappale Milla. Ironiaa? Viestiä suuremmalta tasolta? Antakaa nyt minun vielä hetki nauttia siitä olosta ja toiveesta, että jonain päivänä minäkin olisin ainakin hetken yhtä ihana kuin Bella maatessaan siinä pöydällä sinisessä mekossa.

Elokuvasta vielä sen verran, että menisin katsomaan sen uudestaankin. Bellan vartalostakin huolimatta. 

Milla hei sun täytyy muuttuu

Sun elämältäs suunta puuttuu

Sä aina tartut tikkuun lyhimpään

Se ei johda mihinkään

Sä et oo mikään tyttö enää

Sun täytyis tehdä jotain järkevää

ja lapselliset leikkis lopettaa

Pakkautuminen

Kyllä tänään se tapahtui, nimittäin talvitakin korkkaaminen. Pitkään olen jo jaksanut sinnitellä tuolla toppaliivillä ulkoilut, kai olen sisäisesti odottanut sitä lunta tai jäätä talvitakin pukemisen syyksi. No tänään ainakin jäätä oli autojen ikkunoissa, ei siis yhtään harmittanut liikkua julkisilla. Jotenkin taisi vähentää sekin harmitusta että olin muistanut laittaa sukkahousut jalkaan ennen lähtöä. 

Aamulla koiran vieminen ulos on hyvä keino tarkastaa sää. Meidän perheessä miinusasteet huomataan siitä että astutaan ovesta ulos, kävellään roskiskatokselle päin ja asiat hoidettua nopeasti takaisin. Sateen, että käännytään ulko-ovella heti takaisin, paukkupakkaset taas ettei koko koiraa näy ulos kutsuttaessa missään.

Ymmärrän hyvinkin miksi sanotaan koiran muistuttavan omistajaansa, (vai oliko se toisinpäin) varsinkin jos mukavuudesta puhutaan. Molemmat viihtyvät mieluisammin lämpimässä ja mukavassa paikassa. Sellaisissa paikoissa, joissa vältämme pakkautumisen.

Seuraavaksi onkin varmaan edessä joulu. Ahdistaa jo nyt kävellä kaupoissa kun joka kulmasta pilkottaa joulukoriste, joulukalenteri tai joulujoku. Viimeiset kaksi vuotta olen jo kärsinyt mielenkiinnon puutteesta kyseistä päivää kohtaan, mutta aina kuitenkin ostanut joulukalenterit, lahjat sekä istunut joulukuusen äärellä. Nyt tänä vuonna olen mennyt epäkiinnostuksessani asteen syvemmälle –minua ei edes kiinnosta ostaa joulukalentereita!

Voisinkohan vain nukkua talviunet jotta tämäkin episodi menisi ohi. Muumeilla on paljon helpompaa, he saavat vain nukkua männynneulaset vatsassaan läpi talven. On se mieluisampi kuin tämä, maata sohvalla vatsassa pelkkiä hiilareita. Raviolin näkemys pinaattilohi-lasagnetesta oli lopulta vain pelkkää pastaa. Vatsani on kuin ilmapallo, sellainen taikurin laukusta löytyvä mitä edes neula ei poksauta.

Tiedossa vielä puuroa ja jos tämä vielä näin jatkuu, on tästä heinäsuovasta alettava etsimään isompaa neulaa. Muuten olen aivan mörkönä. 

Sabotagen jäljissä

Viikon ajan olen jo tutustunut Chisun uuteen albumiin Kun valaistun, ja pidän siitä. Ennakkoon olin lukenut parit arvostelut jossa tuotiin esiin lyriikkojen synkkä teksti, mutta itse en huomannut niissä mitään kovin synkkää. Tavallista tämän ikäisen naisen pohdintoja, välillä mietinkin onkohan Chisu saanut käsiinsä aivojeni muistikortin, niin samanlaisia ajatuksia ja tekstejä meillä on syntynyt.

Mutta kuten kaikissa levyissä ja artistin tuotannossa eteeni osui kappaleita jotka suosiolla vieläkin sivuutan. Ei vain iske minuun. Tutuin näistä on hänen aiemmasta tuotannostaan oleva Baden-Baden.

Äitini suosikiksi noussut Sabotage uhkaa jo mennä minun kyllästymisen puolelle, jonka vuoksi onkin hyvä että albumi on täynnä muita uusia loppuun kulutettavia kappaleita. Nytkin listoilla soiva Kohtalon oma on ollut kovalla kulutuksella sekä mm. Minä ja mun pää, Ennustus, Kriisit ja Vanha jo nuorena.

Suosittelen albumia muillekin kuunneltavaksi, ja myös Chisun varhaisempaa tuotantoa. Edelleen yksi suosikeistani on Yksinäisen keijun tarina.

Chisu halusi piirtää maailmansa musiikin kautta jo nuoresta tytöstä saakka. Tytöstä kasvoi nainen, elämästä tuli monimutkaisempaa ja maailma kasvoi hänen ympärillään.

[www.chisu.fi]

Päätöksiä

Perjantaina olin jo vakaassa päätöksessä, lauantaina se horjui, sunnuntaina se kaatui ja tänään. Tänään olemme tässä jolloin päätöksiä pitäisi tehdä. Tai siis minun pitäisi tehdä. Haluanko kokeilla osastoviikkoja uudestaan vai kokeilenko kotona.

Kumpaakin vastaan sotii monta vaihtoehtoa. Viikolla jolloin luultavammin osastolle menisin, ruokalista oli ’hyiyökensyö’ –lista ja ajatukset syödä kotona vahvistuivat. Sitten taas mietin pakollista painonnostoa, siihen en olisi valmis. Sitä en halua. Joten jäisin kotiin? Mutta onnistuisiko kotona syöminen?

”Tiedätkö tappavas itses tolla menolla pikkuhiljaa?”

Tiedän.

Osastolle voin mennä kun paino on tarpeeksi. Voin syödä sitten ’hyiyökensyö’ -ruokia kun paino on

sen mukainen että voin syödä niitä. Vielä se ei ole.

Joskus ärsyttää olla täysi-ikäinen ja vastuussa omasta itsestään. Tiedän mitä muut haluaisivat minun

tekevän mutta haluanko itse niin? En.

Halu olla mieliksi ja halu kuunnella itseään taistelevat vastaan, kumpi on lopuksi parempi vaihtoehto?

Kuolemaa kohti mennään jokaikinen

sydän, maksa, kaikki pettää ja pää tietää sen

Kyynärpäillä ainoon elämäni eteen töitä teen

kunnes maan matosena ryömin esiin uudelleen