Viime
aikoina masennus on ottanut minusta otettaan oikein kunnolla, tai sitten olen
vain ollut tajuttoman väsynyt. Ahdistus on palannut luokseni kuin kutsumaton
vieras, ja on ollut päiviä jolloin hallintakeinot ovat olleet käsillä ja
mielessä, vaikka oikea ratkaisu olisi vain itkeä. Sen kun vielä osaisi.
Olen
raapinut reisiäni ja tahtonut polkea jalkaa kuin uhmaikäinen lapsi. Ja kaikki
liittyy siihen että painoni on noussut vaikka en ole tehnyt mitään. Joten
anteeksi vain mutta mieluiten otan sen parikiloa pois kun hakkaan itseäni
seinään ja suunnittelen uusien jälkien hakkaamista ihooni.
Tässä
on koko totuus, senhän moni onkin jo varmaan halunnut tietää. Syömisvammailu
oireisiin kuitenkaan en mene, ne eivät tähän liian julkiseen maailmaan kuulu. Kukin
saa mielikuvituksensa antaa lentää, itsekin antaisin mielelläni todellisuudelle
siivet ja olisin kuntoileva täysin puhdas anorektikko. Söisin vain ilmaa ja
tanssisin keijuaskelilla lenkkipolulla.
Lukiessani
viime vuotisia, tähän vuoden aikaan kirjoittamia teksejä, tilanne on ollut
sama. Ahdistus on ollut mukana jokaisena päivänä. Joten ehkä se kuuluu minulla
tähän vuoden aikaan? Kevääseen ja vanhan synkän ajan pois jättämiseen, käsittelen
niitä vielä kerran? Taas yksi syy lisää
siihen, miksi talviunet olisivat minullekkin aivan aiheelliset ja otolliset.
Saisikohan niitä pian lääkärin määräyksellä?
Se
vaatisi tosin sitä että kävisin lääkärissäkin.
Nyt
on ahdistus toivottavasti takana päin, Misan silmä on parantunut ja
eläinlääkärillä sai vain kehuja olemuksestaan, ja kauneudestaan. (Äidillinen hyvänolontunne, olen tehnyt
jotakin oikein!) Vakuutusyhtiöltäkin sain viestiä että korvaavat enemmän
kuin olin kuvitellutkaan.
Aurinkoa
vain enemmän tähän suuntaan niin ahdistuskin pakenee takaisin kivenkoloonsa.
Aina ensi vuoteen asti. Olisikohan tämä tämän vuoden viimeinen ahdistus teksi
syömisvammailua kohtaan? Ja olihan siitä pakko kertoa. Kuitenkin tahdoit tietää.
 |
| ::Kuva otettu 04/2005 Gran Canarian reissulla, otan aurinkoa vastaan:: |
