Paikkaa mutta ei koskaan korjaa

Kysyit mitä minä olen puuhannut, ja olen tehnyt sitä mitä minulta odotetaankin tässä tilanteessa tekevän. Kohauttanut olkiani murheellisen näköisenä ja sanonut vain että ei ollut meidän aika, ehkä jonakin päivänä, ja hukuttanut itseni työntekoon ja arkisiin askareisiin jotta voisin itse häiventää oman epäilyksen ääneni siitä, puhunko minä itsekään totta? Entä jos minä valehtelenkin kaikille ettei aika ollut oikea, ja yritän peitellä sitä, että minä en ollut oikea.

Voin epäillä ja kysyä, mutta vain sinä tiedät oikean vastauksen. Ehkä olen sen jo kuullut, ehkä en, mutta se on sinun sisimmässäsi tieto, ja minä en sitä sieltä pysty onkimaan.

Ajattelen sinua päivittäin ja ajatuksissani keskustelen kanssasi tai sitten kirjoitan sinulle päivittäin, kuin kertoisin päivistäni, olenko hullu? Auttaako se minua menemään eteenpäin, kuvittelemalla että sinä kuuntelet vieläkin. Vai pitääkö se minut tiukemmin kiinni siinä mistä en halua päästää irti, sinusta.

Jokainen päivä olen kirjoittamassa sinulle viestiä, mutta valitsenkin tyhjän ruudun ja näppäimistön, sillä en tiedä mitä vastaisit, vastaisitko edes? Joka ilta olen aikeissa soittaa sinulle, mutta sitten muistan. Muistan ettei sinun tarvitse enää vastata.

Ja jokainen kerta myös ahdistun siitä, sillä en tiedä missä olet, mitä sinulle kuuluu, onko vieressäsi joku jo ollut vai onko joku siinä parhaillaan. Siinä mihin minä kuuluin. Vai kuuluinko koskaan?

Yritän tehdä myös sen toisen asian, mitä muut minulta odottavat, menevän eteenpäin. Nauttivan siitä että sinä et ole enää siinä ja voin tehdä mitä haluan, ja kenen kanssa haluan. Hankkivani laastarin vielä vuotavan haavan päälle.

Jo pienenä meille opetettin laastarin taikavoima, kun kaaduimme laastari paransi haavan eikä tarvinnut enää itkeä. Ja tämän saman opetuksen jaoin lapsille joita itse hoidin, sen että  uskomalla jonkun paperin voimaan, ei tarvitsisi huolehtia surusta. Mutta laastari ei ole aina pysyvä, tai toimiva. Vaikka se kuinka koittaisi takertua sinuun, ilman parantavaa osaa se on vain teippi ihossa. Ja uskoisin että kaikki tietävät, että sitä ei voi irroittaa jättämättä jälkiä tai tuntematta kipua.

Kipua joka jää iholle pistelemään muistutuksena, että kaikkia haavoja ei voi väkisin parantaa. Joskus niiden on vain annettava vuotaa ja arpeutua itsestään.

Ei ääntä ilman kuulijaa

                                                                 

Kuukausi sitten minun maailmani romahti, vaikka ulospäin sitä ei näkynyt. Jouduin hyvästelemään itselleni rakkaimman koiran (anteeksi Rafi ja Ritchie mut Misa oli kuningatar) yllättäen. Ensimmäisen viikon jaksoin pitää itseni kasassa, seuraavalla viikolla matka Roomaan sai minut käsittelemään asiaa paremmin, mutta vieläkin tsemppasin. Kun tulin matkalta, romahdin täysin. Tuntuu kuin olisin kuivunut kasaan ja kaikki voima elimistöstäni olisi haihtunut, en ollut vain väsynyt tai uupunut, olin aivan tyhjä.

Mutta tieto siitä, että sinä olet ollut vierelläni, on tuonut minulle turvaa. Vaikka olisin väsynyt ajattelemaan, väsynyt hymyilemään, vain tieto on pitänyt minut liikkeessä ja yrittämässä. Tieto meistä, myötä- ja vastoinkäymisissä, on pitänyt minut pinnalla.  Ja nyt kun en voi luottaa siihenkään, tuntuu että hukun.             

Ja en tiedä haluanko edes palata pinnalle.