Tilannekatsaus

                            (synonyymi; uudelleenarviointi, tarkastus, jälkiarviointi)

Toiminto tai tapa, joka suoritetaan yleensä yrityksissä tai opiskelussa uuden tehtävän päätyttyä, mutta voidaan tehdä myös kesken projektin, jotta nähdään mikä on mennyt hyvin, missä on menty vikaan, mitä pitää parantaa ja mitä pitäisi vielä tehdä ja tehdä sille mahdollisesti suunnitelma.

Myös yksityiselämässä voidaan tehdä tilannekatsauksia, oli kyseessä sitten vanha ystävyys, uusi parisuhde, oma rahankäyttö tai vaikkapa asunnon remontoiminen. Jälkimmäisiin tosin on helppoa tehdä taulukot ja kaaviot ja nähdä viivat paperilla, jotka osoittavat mentiinkö ylös vai alaspäin.

Miten sitten tehdään tunne elämän tilannekatsaus? Exceliin on vaikea muodostaa laskukaavioita ja taulukoita, kun jo ensimmäinen sarake näyttää tyhjää. Minkä numeron siihen asettaisi, jotta laskua voitaisiin jatkaa ja viivat saataisiin menemään oikein.

Tyyppi heitti kyseisen asian vitsinä, kun keskusteltiin siitä kuinka pitkään tapailua, ja virallista seurustelua on nyt kestänyt. Mutta luulisi hänen jo oppineen, ettei minun päähäni kannata antaa yhtäkään sanaa, sillä siitä muodostuu päähäni yläpuolelle suuri kysymysmerkki ja alan selvittää vastauksia. Oli jo lähellä, etten kaivanut kynää ja lehtiötä laukustani ja ruvennut tekemään x+y/2=? kaavioita saadakseni mustaa valkoiselle.

Ehkä pieni toimittaja sisälläni myös nostaa päätänsä, asettaa nauhurin pöydälle ja esittää kysymykset, miksi, miten, milloin, minkä takia ja entä nyt? Onhan joku raportti oltava, jotta voidaan todistaa asian oikeellisuus ja perustella syyt muille, miksi tämä on kirjoittamisen arvoista, ja miksi tästä on hyvä jatkaa.

Vai onko?

Ehkä tässä tilanteessa se oleellisin vastaus on kysymykseen, oletko sinä onnellinen?

Olen.

Ne sanoo, et elämän pitäis olla helppoo.

Mut mä en haluu helppoo, vaan sut.

Paniikki alkaa vasta kun kaikki menee hyvin

Kuinka turhauttavaa on löytää itsestään piirre kerta toisensa jälkeen, joka ärsyttää myös niin itseään, että varmasti myös muita. Ärsyttää on ehkä sopiva sana, iski valinnan vaikeus, kun yritin muotoilla tunteelle sopivan kirosanan, niitä oli liikaa. Kuten sarjakuvissa sana olisi mahdollisesti kasa erikoismerkkejä, Aku Ankkakin osasi kiroilla niin, ettei tarvinnut sanoja sanoa, kyllä me tiesimme, kun kirjaimellisesti vit**** kun sitä taas lähti juoksuun ilman housuja.

Tämän ärsyttävän piirteenkin voisi luokitella samankaltaiseksi, tosin päinvastoin. Vaikka kuinka kirjottaisin, sanoisin, tekisin mitä tulimerkkejä ja huutoja, sanani eivät kuuluisi oikein, kukaan ei ymmärtäisi. Ja ennen kaikkea, minä en ymmärtäisi.

Jo pienestä pitäen olen kirjoittanut omaa tarinaani kuin sadun (ehkä pikemminkin trillerin tai draagisen mustanhuumorin) kirjoittaja kirjoittaisi tarinaansa. Jokaisella sanalla on merkitys, jokainen teko mitä prinsessa tekee, on tarkkaan mietitty. Jokaiseen tapahtumaan pitää saada jo valmiiksi vastaus, miksi, miten, kuinka, koska, vaikka kukaan ei ole lausunut vielä kysymystäkään.

Kuka koskaan voi elämäänsä niin kirjoittaa? Että hallitsisit ja tietäisit tarkasti mitä sivulla 68 tapahtuu. Ei kukaan voi kirjoittaa elämäänsä valmiina juonenkäänteineen, ja sehän se minun ärsyttävä piirteeni onkin. Yrittää hallita kaikkea, jopa tunteitanikin. Ja kun en pysty siihen, turhaudun. Hautaan sen tunteen kaiken muun alle, keksin väkisinkin tekemistä mikä kadottaa keskeneräisen sotkun päästäni. Mutta se ei koskaan katoa, kuin automaattinen tallennus se piirtyy mieleen ja palaa silmien eteen myöhemmin muistuttamaan keskeneräisyydestään. Ja jos joskus saankin asian käsiteltyä mielessäni, on hetki jo mennyt.

Sanotaan että naiset tuovat aina vanhoja asioita ja riitoja ”syyllisen” eteen, juuri kun syyllinen onkin kärsinyt jo rangaistuksensa ja on muuttunut syyllisestä syyttömäksi. Minä taidan juuri olla sellainen, käsittelen jo suljettua tapausta niin pitkään, kunnes saan kirjoitettua itse sen tarinaksi. Kun itse olen valmis vastaamaan omiin kysymyksiini ja sulkemaan oven takanani. Sitten siitä voidaan puhua. 

Missä on ajatusten roskakori, kun sitä tarvitsisi? Jos siihen saisi myös varasuunnitelman, suodatuksen kaikille sanoille, teoille, asioille, joka nostaisivat asian taas silmien eteen. Kuin sorsien ilmestyessä taivaalle, jokin ampuisi ne ääntäkin nopeammin alas. Ähäkutti sinä sana joka tulit kurkkaamaan, etpäs pääse tuomaan keskeneräistä tarinaa tähän mieleen.

Mikä sitten on tämä keskeneräinen tarina, tai ne sanat jotka nostavat sen esiin. Pikemminkin se on tunne, se tunne, kun mietit tai teet arkista asiaa ja yhtäkkiä tunnut saavasi iskun vatsaasi, sinua kouristaa etkä saa henkeä, etkä osaa siitä tilanteessa edes itkeä. Miten pystyisitkään, kun tunne on lamaannuttanut sinut. Saat ehkä ennakkovaroituksen saapuvasta uhkasta, kätesi tärisevät, jalat menevät alta, tiedät että kohta joku ottaa vallan ruumiistasi. Ja kaikki vain siitä johtuen, että joku sanoi pienen sanan tai itse teit tietyn liikkeen, mikä sai taas muiston palaamaan mieleen.

Ja minä, joka olen aina pystynyt jäsentelemään tunteeni sanoihin, olen aseeton tämän tunteen vallatessa minut, en osaa puolustautua enkä antautua. Osaan vain toivoa, että joku päättäisi puolestani, miten käy minun tarinani, saako se elää vai kuolla?