25.01.2015 Kirjoitteletko Mira enää blogia?
Hei, minä täällä, muistatko vielä?
Elämä on viimeisen kahden kuukauden aikana mennyt niin ylös alaisin sukkulana, että hieman pyörryksissä, mutta edelleen pystyssä olen. Ihme kyllä. Kai sitä jonkun verran on aikuistuttu teinielämästä ettei jokaisen kaatumisen jälkeen jää maahan makaamaan. Hetken levätty ja noustu ylös, vaikka mielessä onkin ollut jo valmiiksi uuden iskun ja kaatumisen mahdollisuus. Ja joskus kun hiljaisesti mielessäni päätin jättää synkimmät mietteet pois muiden tiedosta, on hiljaisuus täälläkin ollut siis pitkä.
Mutta en ole synkistellyt kokonaista kahta kuukautta, kyse ei ollut siitä. Työ veti päiviä ja tunteja tytöstä enemmän kuin olisi ollut annettavaa, joten väsymys unettomuus ja kiukkuisuus oli odotettavissakin. Kokeilin Melarest nukahtamislääkkeitäkin, jotka toimivat minulla liiankin hyvin. Olisin helposti nukkunut parikin päivää putkeen ellei koirat olisi olleet vieressä ja vaatineet ulos pääsyä. Sittenkun yritti jossain määrin sosiaalistakin elämää kasvattaa, ei ollut ihme että vain oksan rasahduskin saisi minut kaatumaan.
Eli siitä voi herätäkin kysymys, entä Nipsu? No, sanotaan vaikka niin että en minä sitä ole poissamassa huomioistani, vaikka moni muu olisi tehnyt sen jo kauan aikaa sitten. Minä jos kuka tiedän miten vaikeaa joskus on päästää ihmisiä sisälle, mutta sitä kun pälpättää vuosia tuntemattomille tunteistaan on oppinut helpommin ottamaan myös muut vastaan. Ja ajatella ettei ehkä kaikki ei aina ole minun vikojeni syytä. Tai ylipäätään minkään vikojen.
Eikä aikuisuuden arkikaan auttanut velvollisuuksineen asiaa. On töitä, on kiireitä, tapaamisia, juhlia, jouluja, synttäreitä yövuoroja. Niin ja päällekkäin meneviä työvuoroja.
Ja sitten seuraava uusi asia, työ. Vain S-Marketin työntekijät (yllättäen) tiesivät sen etten vuoden vaihdon jälkeen palannutkaan sinne takaisin. Siitä ja syistä ei sen enempää, ja nykyään minä työskenlenkin K-Supermarketin puolella kassavastaavana. (Ja karkkivastaavana!) Ja viihdyn erinomaisesti! On haasteita ja hallintaa, vaikka on vieläkin vähän vaikeaa "komentaa" muita ihmisiä tekemään asioita. mutta taito sekin on muiden joukossa joka on vain opittava ettei päädy tekemään taas muiden ihmisten töitä omiensa lisäksi. Ja tässähän sitä opitaan kokojan jotakin uutta, nytkin kirjoitan
tätä iPadilla suoraan bloggeriin sen miettimättä.
Tai sitten sitä on tullut vain laiskemmaksi. ;)
Mutta, olikohan vielä jotain muuta? Joten vastaus kysymykseesi anonyymi kirjoitan.
Hei, minä täällä, muistatko vielä?
Elämä on viimeisen kahden kuukauden aikana mennyt niin ylös alaisin sukkulana, että hieman pyörryksissä, mutta edelleen pystyssä olen. Ihme kyllä. Kai sitä jonkun verran on aikuistuttu teinielämästä ettei jokaisen kaatumisen jälkeen jää maahan makaamaan. Hetken levätty ja noustu ylös, vaikka mielessä onkin ollut jo valmiiksi uuden iskun ja kaatumisen mahdollisuus. Ja joskus kun hiljaisesti mielessäni päätin jättää synkimmät mietteet pois muiden tiedosta, on hiljaisuus täälläkin ollut siis pitkä.
Mutta en ole synkistellyt kokonaista kahta kuukautta, kyse ei ollut siitä. Työ veti päiviä ja tunteja tytöstä enemmän kuin olisi ollut annettavaa, joten väsymys unettomuus ja kiukkuisuus oli odotettavissakin. Kokeilin Melarest nukahtamislääkkeitäkin, jotka toimivat minulla liiankin hyvin. Olisin helposti nukkunut parikin päivää putkeen ellei koirat olisi olleet vieressä ja vaatineet ulos pääsyä. Sittenkun yritti jossain määrin sosiaalistakin elämää kasvattaa, ei ollut ihme että vain oksan rasahduskin saisi minut kaatumaan.
Eli siitä voi herätäkin kysymys, entä Nipsu? No, sanotaan vaikka niin että en minä sitä ole poissamassa huomioistani, vaikka moni muu olisi tehnyt sen jo kauan aikaa sitten. Minä jos kuka tiedän miten vaikeaa joskus on päästää ihmisiä sisälle, mutta sitä kun pälpättää vuosia tuntemattomille tunteistaan on oppinut helpommin ottamaan myös muut vastaan. Ja ajatella ettei ehkä kaikki ei aina ole minun vikojeni syytä. Tai ylipäätään minkään vikojen.
Eikä aikuisuuden arkikaan auttanut velvollisuuksineen asiaa. On töitä, on kiireitä, tapaamisia, juhlia, jouluja, synttäreitä yövuoroja. Niin ja päällekkäin meneviä työvuoroja.
Ja sitten seuraava uusi asia, työ. Vain S-Marketin työntekijät (yllättäen) tiesivät sen etten vuoden vaihdon jälkeen palannutkaan sinne takaisin. Siitä ja syistä ei sen enempää, ja nykyään minä työskenlenkin K-Supermarketin puolella kassavastaavana. (Ja karkkivastaavana!) Ja viihdyn erinomaisesti! On haasteita ja hallintaa, vaikka on vieläkin vähän vaikeaa "komentaa" muita ihmisiä tekemään asioita. mutta taito sekin on muiden joukossa joka on vain opittava ettei päädy tekemään taas muiden ihmisten töitä omiensa lisäksi. Ja tässähän sitä opitaan kokojan jotakin uutta, nytkin kirjoitan
tätä iPadilla suoraan bloggeriin sen miettimättä.
Tai sitten sitä on tullut vain laiskemmaksi. ;)
Mutta, olikohan vielä jotain muuta? Joten vastaus kysymykseesi anonyymi kirjoitan.
